Mutta nähdessään pihan keskellä kivialttarin ja sillä sekä sementtilattialla sen läheisyydessä tummanruskeita täpliä Jane Porter alkoi ihmetellä ja epäillä. Kun nuo olennot kumartuivat köyttämään hänen nilkkansa ja sitoivat ranteet selän taakse, muuttui hänen epäluulonsa peloksi. Ja kun hänet hetkistä myöhemmin nostettiin ja laskettiin selälleen alttarin poikki, jätti toivo hänet kokonaan, ja hän vapisi hirveän pelon tuskassa.
Tulenpalvojain eriskummaisen tanssin aikana, joka senjälkeen seurasi, hän lepäsi kauhusta jähmettyneenä, eikä hänen tarvinnut nähdä ylipapittaren kädessä verkalleen kohoavaa terää, käsittääkseen jo, mihin kohtaloon hänet oli tuomittu.
Kun käsi alkoi laskeutua, sulki Jane Porter silmänsä ja lähetti hiljaisen rukouksen luojalleen, jonka kasvojen eteen hän niin pian joutuisi. Sitten hän uupui väsyneiden hermojensa jännityksestä ja meni tainnoksiin.
* * * * *
Yöt päivät kiiti Apinain Tarzan aarniometsän läpi raunioitunutta kaupunkia kohti, jossa varmasti otaksui rakastettunsa viruvan joko vankina tai kuolleena.
Vuorokaudessa hän samosi saman taipaleen, johon viideltäkymmeneltä hirveältä mieheltä oli kulunut lähes viikko, sillä Apinain Tarzan vaelsi pitkin ylängön lehvätietä korkealla toisiinsa kietoutuneiden köynnösten yläpuolella, jotka tekevät liikkumisen maanpinnalla vaikeaksi.
Nuoren urosapinan kertomasta tarinasta oli hänelle selvinnyt, että vangittu tyttö oli juuri Jane Porter, koska viidakossa ei ollut mitään muuta pientä valkoista "naarasta". "Koirakset" hän oli apinan kömpelöstä kuvauksesta tuntenut Oparin raunioissa asustaviksi epämuotoisiksi ihmisten irvikuviksi. Ja tytön kohtalon hän saattoi kuvailla yhtä selvästi kuin olisi ollut silminnäkijänä. Milloin he laskisivat hänet julmalle alttarilleen, sitä hän ei voinut arvata, mutta että rakas, hento ruumis sille lopuksi joutuisi, siitä hän oli varma.
Vihdoin levoton apinamies saavutti iäisyydeltä tuntuvan retken päästä autiota laaksoa sulkevain rajakallioiden huiput, ja hänen alapuolellaan olivat nyttemmin niin kamalaksi muuttuneen Oparin kaupungin synkät ja kaameat rauniot. Hän alkoi nopeasti ravata kuivan, pölyisen ja mukulakivisen laakson poikki toivomustensa päämäärää kohti.
Ehtisikö hän ajoissa pelastamaan? Hän toivoi toivotontakin. Kostaa hän kumminkin voisi, ja raivoissaan hän tunsi kykenevänsä pyyhkäisemään tuon kauhean kaupungin koko asujamiston maan pinnalta. Oli melkein puolipäivä, kun hän saapui ison kiven luo, jonka huipulle päättyi kaupungin alla oleviin komeroihin vievä salainen käytävä. Kissan tavoin hän kiipesi tylyn graniittikukkulan sivuja. Hetkistä myöhemmin hän juoksi pitkän, suoran-, aarreholviin vievän tunnelin pimeydessä. Sen läpi hän kiiti ja sitten yhä eteenpäin, kunnes vihdoin tuli kaivomaiseen onkaloon, jonka vastakkaisella sivulla oli vankiluola valeseinineen.
Pysähtyessään hetkiseksi kaivon äyräälle hän kuuli ääntä ylhäältä aukosta. Hänen terävät korvansa eroittivat ja tajusivat sen — se oli kuolemantanssi uhritoimituksen edellä ja ylipapittaren loilotusta. Hän saattoi tuntea naisen äänenkin.