Tiesiköhän tuo juhlameno juuri sitä, mitä hän niin oli rientänyt ehkäisemään? Kauhun väristys puistatti häntä. Saapuisiko hän sittenkin juuri silmänräpäystä liian myöhään? Kuin säikähtynyt kauris hän hyppäsi kapean kuilun yli sen takana jatkuvalle käytävälle. Kuin paholaisen riivaamana hän repi valeseinää hävittääkseen esteen tieltään — jättiläislihaksilla hän raivasi aukon, työnsi päänsä ja hartiansa sisään heti kun oli tehnyt pienen reiän ja tempasi lopun muuria mukanaan, niin että kivet pudota kumahtelivat vankiluolan sementtilattialle.
Yhdellä ainoalla harppauksella hän oli lattian toisella puolella ja työntäytyi vanhaa ovea vasten. Mutta siihen hänen täytyi pysähtyä. Vankat teljet tekivät sen toisella puolella tenän hänenkin jännevoimilleen. Hetkisen ponnistus riitti varmistamaan hänet, että oli turha yrittää murtaa noin voittamatonta estettä. Oli vain yksi vaihtoehto, oli palattava pitkien tunnelien kautta kalliomöhkäleelle runsaan kilometrin päähän kaupungin muureista ja sitten tultava takaisin aukeaman yli, kuten oli menetelty, kun hän ensi kertaa saapui kaupunkiin waziriensa kanssa. Hän käsitti, että sinne palaaminen ja kaupunkiin saapuminen maanpinnan yläpuolelta tietäisi, että hän tulisi liian myöhään pelastaakseen tytön, jos tämä todellakin lepäsi uhrialttarilla hänen yläpuolellaan. Mutta ei näkynyt olevan mitään muuta keinoa, ja niin hän kääntyi juoksemaan nopeasti käytävään särjetyn muurin taakse. Kaivolla hän taas kuuli ylipapittaren yksitoikkoisen äänen ja vilkaistessaan ylöspäin kahdenkymmenen jalan korkeudessa olevaan aukkoon hän tunsi olevansa niin lähellä, että hänen teki mieli yrittää hypätä sitä kohti hurjalla ponnistuksella, päästäkseen sisäpihalle.
Kunpa hän voisi saada ruohoköytensä toisen pään kiinnitetyksi johonkin ulkonemaan tuon viekoittelevan aukon päällä! Hänen pysähtyessään hetkiseksi miettimään juolahti hänen mieleensä tuuma. Hän yrittäisi sitä. Kääntyen sortunutta seinää kohti hän otti yhden sen isoista litteistä kivistä. Nopeasti kiinnittäen köytensä pään graniitinkappaleeseen hän palasi onkaloon ja kiertäen lopun köyttä lattialle viereensä tarttui raskaaseen kivilaattaan molemmin käsin. Heilutettuaan sitä useita kertoja saadakseen etäisyyden ja suunnan määrätyksi hän lennätti painon hiukan vinoon, niin että se ei pudonnut suoraan takaisin, vaan hipaisten äärimmäistä reunaa vierähti takana olevaan pihaan.
Tarzan kiskoi hetkisen irtopäästä, kunnes tunsi, että köysi oli varsin lujasti tarttunut aukon huippuun, ja sitten hän heilautti itsensä sen varaan alhaalla ammottavan mustan kuilun yläpuolelle. Heti kun hänen täysi painonsa vaikutti köyteen, tunsi hän sen soluvan ylhäältä päin. Hän odotti sitten kauheassa jännityksessä, kun se pienin nytkähdyksin myötäsi. Kivi kiskoutui ylöspäin onkalonhuippua ympäröivän muurauksen ulkopintaa pitkin. Tarttuisiko se kiinni itse reunaan vai vetäisikö hänen painonsa sen siitäkin yli, putoamaan hänen niskaansa, samalla kun hän suistuisi jalkojensa alla avautuvaan tuntemattomaan syvyyteen?
VIIDESKOLMATTA LUKU
Aarniometsän läpi
Lyhyen, karmivan hetken Tarzan tunsi riippuköytensä solumista ja kuuli ylhäältä kivilaatan kahnausta muurausta vastaan.
Sitten köysi äkkiä asettui, — kivi oli tarttunut ihan aukon syrjään. Varovaisesti kiipesi apinamies heikkoa nuoraa pitkin. Tuossa tuokiossa oli hänen päänsä onkalon syrjän yläpuolella. Piha oli tyhjä. Oparin asukkaat olivat uhritoimitusta katselemassa. Tarzan eroitti Lan äänen läheisestä uhripihasta. Tanssi oli loppunut. Veitsi oli varmaankin jo miltei putoamaisillaan; mutta samalla, kun hän näitä mietti, hän juoksi nopeasti ylipapittaren ääntä kohti.
Sallimus opasti hänet ihan tuon ison, katottoman kammion ovikäytävään. Hänen ja alttarin välillä oli pappien ja papitarten pitkä rivi, kultakupit kädessä odottamassa uhrinsa lämpimän veren vuodattamista.
Lan käsi vaipui verkalleen kovalle kivelle ojennetun hennon, liikahtamattoman olennon rintaa kohti. Tarzan huohotti, ikäänkuin olisi nyyhkinyt, tuntiessaan rakastamansa tytön piirteet. Ja sitten arpi hänen otsallaan muuttui leimuavaksi, tulipunaiseksi juovaksi, punaista usvaa ui hänen silmiensä edessä, ja raivostuneen urosapinan tavoin päästäen kauhean karjahduksen hän hyökkäsi ison leijonan lailla tulenpalvojain keskelle. Siepaten palikan ensimmäiseltä papilta hän huitoi ympärilleen kuin ilmetty paholainen nopeasti tunkiessaan alttaria kohti. Lan käsi oli pysähtynyt, kun hän kuuli ensimmäisen häiritsevän äänen. Ja kun hän näki, kuka sen oli aiheuttanut, kävi hän liidun valkeaksi. Hän ei ollut koskaan kyennyt käsittämään valko-ihoisen muukalaisen pakoa vankiluolasta, johon oli hänet sulkenut. Hän ei ollut aikonut häntä milloinkaan päästää Oparista, sillä hän oli katsahtanut hänen jättiläisvartaloonsa ja kauniisiin kasvoihinsa naisen eikä papittaren silmillä.