"Älkää panko sitä niin sydämellenne, Jean", vastasi D'Arnot. "Olette suoriutunut paljoa paremmin kuin useimmat sivistyneet miehet olisivat samanlaisissa olosuhteissa. Mitä muuten Pariisista lähtöönne tulee tällä hetkellä, niin luulenpa melkein, että Raoul de Coudella saattaa olla siitä asiasta jotakin sanomista ennen pitkää."
Eikä D'Arnot erehtynytkään. Viikkoa myöhemmin ilmoitettiin monsieur Flaubert noin kello yksitoista aamupäivällä D'Arnotin ja Tarzanin ollessa aamiaisella. Tämä vieras oli erinomaisen kohtelias herra. Monin kumarruksin hän esitti kreivi de Couden haasteen herra Tarzanille. Tahtoisiko monsieur olla niin perin ystävällinen, että lähettäisi jonkun tuttavansa herra Flaubertin puheille niin pian kuin hänelle sopi, jotta yksityiskohdat voitaisiin järjestää asianomaisten molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi?
Tietysti. Herra Tarzan uskoisi asiansa mielihyvällä ja ehdottomasti ystävänsä, luutnantti D'Arnotin haltuun. Ja niinpä sovittiin, että D'Arnot kävisi sinä iltapäivänä herra Flaubertin luona, ja kohtelias sekundantti jätti heidät moneen kertaan kumarrellen.
Kun ystävykset jälleen olivat kahdenkesken, vilkaisi Tarzan omituisesti D'Arnotiin.
"No?" kysyi tämä.
"Nyt minun täytyy synteihini lisätä murha tai itse tulla tapetuksi", sanoi Tarzan. "Edistyn nopeasti sivistyneiden veljieni tavoissa."
"Mitkä aseet valitsette?" kysyi D'Arnot. "De Coudea pidetään mestarimiekkailijana ja oivallisena ampujana."
"Silloin voisin valita myrkytettyjä nuolia kahdenkymmenen askeleen päästä tai keihäitä samalta matkalta heitettyinä", nauroi Tarzan. "Esittäkää pistooleja, Paul."
"Hän tappaisi teidät, Jean."
"Sitä en epäile", vastasi Tarzan. "Joskushan minun täytyy kuolla."