Tarzan nauroi. "Äänestänne, Paul, päättelen, että melkein luette sen minulle viaksi. En sille mitään voinut, en tosiaan."
"Ei, Jean; en minä sitä tarkoita", vastasi D'Arnot itsekin hymyillen. "Mutta te otatte koko asian niin hiton keveästi — ärsyttävän keveästi. Luulisi teidän olevan lähdössä ampumaan pikemmin maalitauluun kuin yhtä Ranskan parhaista pyssymiehistä."
Tarzan kohautti olkapäitänsä. "Minä lähden sovittamaan suuren vääryyden, Paul. Hyvin tarpeellinen tekijä sovituksessa on vastustajani ampumatarkkuus. Miksi siis olisin tyytymätön? Ettekö itse ole minulle sanonut, että Couden kreivi on oivallinen ampuja?"
"Tarkoitatteko, että toivotte saavanne surmanne?" huudahti D'Arnot kauhistuneena.
"En voi sanoa sitä toivovani; mutta teidänkin täytyy myöntää, että on vähän syytä uskoa säästyväni kuolemasta."
Jos D'Arnot olisi tiennyt, mitä apinamiehen sielussa liikkui — mitä oli ollut hänen ajatuksissaan melkein siitä asti, kun hän oli saanut ensimmäisen vihjauksen, että de Coude haastaisi hänet kaksintaisteluun, — olisi hän vielä enemmänkin säikähtynyt.
Ääneti he astuivat D'Arnotin suureen autoon ja yhä yhtä äänettöminä kiitivät Etampsiin vievää hämärää tietä pitkin. Kumpikin oli vaipunut omiin mietteisiinsä. D'Arnotin ajatukset olivat perin surullisia, sillä hän oli tosiaan kiintynyt Tarzaniin. Suuri ystävyys, joka oli syntynyt näiden kahden miehen välillä, vaikkakin heidän koko elämänsä ja kasvatuksensa oli ollut niin perin erilaista, oli vain lujittunut yhdessäolosta, sillä he olivat miehiä, joihin kumpaankin tehosivat yhtä voimakkaasti samat miehuuden, mieskohtaisen urheuden ja kunnian ihanteet. He voivat ymmärtää toisiansa, ja kumpikin saattoi olla ylpeä toisen ystävyydestä.
Apinain Tarzanin ajatukset liikkuivat menneisyydessä, kadotetun viidakkoelämänsä onnellisempien tilanteiden hauskoissa muistoissa. Hän muisti lukemattomat poika-aikansa hetket, jotka oli istuen jalat ristissä pöydällä viettänyt kuolleen isänsä hökkelissä, pieni ruskea ruumis kumartuneena tuollaisiin kiehtovan kuvakirjan yli, joista hän omin avuin oli keksinyt painetun kielen salaisuuden jo kauan ennenkuin ihmispuheen äänet hipaisivat hänen korvaansa. Tyytyväinen hymyily miedonsi hänen ankaria piirteitään, kun hän ajatteli sitä päivien päivää, jolloin oli ollut aarniometsän syvyydessä kahdenkesken Jane Porterin kanssa.
Vihdoin katkaisi auton pysähtyminen hänen muistelmansa. He olivat määräpaikassaan. Tarzanin ajatukset palasivat hetken puuhiin. Hän tiesi, että hänen oli pian kuoltava, mutta hänessä ei ollut mitään kuolemanpelkoa. Julman viidakon asukkaille on kuolema jokapäiväinen. Luonnon ensimmäinen laki pakottaa heidät sitkeästi pitämään kiinni elämästä — taistelemaan henkensä puolesta; mutta se ei opeta heitä pelkäämään kuolemaa.
D'Arnot ja Tarzan tulivat ensimmäisinä perille. Tuokiota myöhemmin saapuivat de Coude, herra Flaubert ja kolmas herra. Viimemainittu esiteltiin D'Arnotille ja Tarzanille. Hän oli lääkäri.