"Kuten sanotte", murahti Rokoff. "Minä vien hänet erämaahan duarin alapuolelle ja lopetan hänet siellä."
"Sinä viet hänet päivän ratsastusmatkan päähän minun maastani", sanoi sheikki lujasti, "ja jotkut meikäläisistä saattavat teitä, nähdäkseen että tottelet minua. Muutoin saattaa erämaahan kellistyä kaksi ranskalaista."
Rokoff kohautti olkapäitänsä. "Sitten minun täytyy odottaa huomiseen, — on jo pimeä."
"Kuten tahdot", sanoi sheikki, "mutta tuntia jälkeen aamusarastuksen täytyy sinun olla lähtenyt kylästäni. Minä en juuri pidä uskottomista, enkä pelkurista laisinkaan."
Rokoff olisi vastannut jotakin, mutta hän hillitsi itsensä, sillä hän tajusi, että vanhus ei olisi kaivannut suurta veruketta käydäkseen häneen käsiksi. Yhdessä he läksivät teltasta. Ovella Rokoff ei voinut vastustaa kiusausta kääntyä ja vielä hyvästiksi härnäillä Tarzania.
"Nukkukaa hyvin, monsieur", sanoi hän, "älkääkä unohtako rukoilla hartaasti, sillä kun te huomenna kuolette, tapahtuu se niin tuskallisesti, että sadatuksiltanne ette kykene rukoilemaan".
Kukaan ei ollut välittänyt tuoda Tarzanille ruokaa eikä vettä sitten puolipäivän, ja siksi hän kärsi kovaa janoa. Hän mietiskeli, maksaisiko vaivan pyytää vartijalta vettä, mutta pari kolme kertaa anottuaan, saamatta vastausta, hän päätti, että se oli hyödytöntä.
Etäältä vuoristosta hän kuuli leijonan karjuntaa. Kuinka paljoa turvallisempaa olikaan, tuumi hän, petoeläinten tyyssijoilla kuin ihmisten asumuksilla! Viidakkoelämässään ei häntä ollut koskaan armottomammin vainottu kuin mitä oli muutaman kuukauden kuluessa kokenut sivistyneiden ihmisten keskuudessa. Eikä hän ollut koskaan ollut lähempänä kuolemaa.
Taas karjaisi leijona. Se kuului vähän lähempää. Tarzan tunsi vanhan, villin, vaistomaisen halun vastata rotunsa huudolla. Rotunsako? Hän oli melkein unohtanut olevansa mies eikä apina. Hän tempoi kytkeitään. Ah, jospa hän vain voisi saada ne vahvojen hampaittensa ulottuville! Hän tunsi hurjan hulluuden aallon pyyhkäisevän ylitseen, kun hänen vapautumisponnistuksensa eivät menestyneet.
Numa karjui nyt melkein lakkaamatta. Oli selvää, että peto oli tulossa alas erämaahan metsästämään. Karjunta oli nälkäisen leijonan. Tarzan kadehti häntä, koska hän oli vapaa. Tuota eläintä ei kukaan sitoisi köysillä eikä teurastaisi kuin lammasta. Se sapetti apinamiestä. Kuolema ei häntä peloittanut, — ei, vaan tappio nöyryytti kuoleman edellä, kun hänellä ei ollut edes tilaisuutta taistella henkensä edestä.