Hetkistä myöhemmin hän pysähtyi hämmästyksestä huudahtaen.
"Ne ovat poissa!" sanoi hän. "Tänne minä ne kytkin."
Tarzan kumartui tutkimaan tannerta. Hän havaitsi, että iso pensas oli juurineen riuhtaistu maasta. Sitten hän huomasi jotakin muuta. Hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun hän nousi ja kääntyi tyttöä kohti.
"El adrea on näemmä ollut täällä, vaikka saalis on merkeistä päättäen päässyt pakoon. Hiukan etumatkaa saatuaan hevoset kyllä ovat siltä turvassa aukealla."
Ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa jalkaisin. Matka piti matalan etukukkulan yli, mutta tyttö tunsi tien yhtä hyvin kuin äitinsä kasvot. He kävelivät kevyin, keinuvin askelin. Tarzan pysyi kämmenen leveyden taempana tytön hartioista, jotta tämä voisi määrätä nopeuden ja siten välttää väsymistä. Kävellessään he juttelivat ja pysähtyivät silloin tällöin kuuntelemaan, ajettaisiinko heitä takaa. Nyt oli kaunis, kuutamoinen yö. Ilma oli viileää ja virkistävää. Heidän takanaan näkyi erämaan ääretön ulappa, jossa siellä täällä päilyi joku keidas. Heidän juuri jättämänsä pienen hedelmällisen paikan taatelipalmut ja vuohennahkatelttain kehä kuvastuivat terävästi keltaista hiekkaa vasten — aaveparatiisina aavemerellä. Heidän edessään kohosivat jylhät ja äänettömät vuoret. Tarzanin veri kuohahti hänen suonissaan. Tämä oli elämää! Hän vilkaisi vieressään astelevaan tyttöön — erämaan tyttäreen, joka polki kuolleen maan povea rehoittavan viidakon pojan kanssa. Tarzan hymyili tälle ajatukselle. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut sisar, ja että se olisi ollut tämän tytön kaltainen. Mikä reipas toveri se olisi ollutkaan!
He olivat nyt ehtineet vuoristoon ja matka joutui hitaammin, sillä polku oli jyrkempi ja kovin kallioinen.
Jonkun aikaa he olivat olleet ääneti. Tyttö mietiskeli, pääsisivätkö he isän duariin ennenkuin takaa-ajajat heidät saavuttaisivat. Tarzan toivoi, että tätä kävelyä kestäisi iän kaiken. Jos tyttö vain olisi mies, niin se voisikin jatkua. Hän ikävöi ystävää, joka rakastaisi samaa villiä elämää kuin hän. Hän oli oppinut kaipaamaan toveruutta, mutta hänen onnettomuudekseen useimmat hänen tuntemistaan miehistä rakastivat enemmän puhtaita liinavaatteita ja kerhojansa kuin alastomuutta ja aarniometsää. Se oli tietenkin vaikeata ymmärtää, mutta kaikesta päättäen he ymmärsivät.
Nuo kaksi olivat juuri kaartaneet kallion, jonka liepeillä polku puikkelehti, kun he äkkiä pysähtyivät. Siellä heidän edessään ihan polun keskellä seisoi Numa, el adrea, musta leijona. Sen vihreät silmät kiiluivat häijysti, se paljasti hampaansa ja pieksi vihaisesti hännällään tummanruskeita kylkiänsä.
Sitten se karjaisi — niinkuin karjaisee kauhea, peloittava leijona, ollessaan kiusaannuksissa nälästä.
"Veitsesi", sanoi Tarzan tytölle ojentaen kätensä. Tämä sujahdutti veitsenpään hänen odottavaan kämmeneensä. Siihen taittuessaan Tarzan veti hänet pois ja tuuppasi hänet taaksensa. "Riennä takaisin erämaahan niin nopeasti kuin voit. Jos kuulet minun kutsuvan, tiedät, että kaikki on hyvin, ja silloin voit palata."