"Se on hyödytöntä", sanoi tyttö kohtaloonsa alistuen. "Nyt tulee loppu."
"Tee niinkuin neuvon", käski toinen. "Nopeasti! Leijona on hyökkäämäisillään."
Tyttö peräytyi muutaman askeleen ja jäi odottamaan kauheaa näytelmää, jonka tiesi pian tapahtuvan.
Leijona lähestyi hitaasti Tarzania, kuono maassa kuin taisteluun haastavan härän, häntä nyt suorana ja vavisten kuin äärettömästä kiihtymyksestä.
Apinamies seisoi puolikumarassa, pitkä arabialaispuukko välkkyen kuutamossa. Hänen takanaan seisoi tyttö jännittyneenä ja liikkumattomana kuin veistokuva. Hän oli hiukan eteenpäin kumartuneena, huulet raollaan, silmät suurina. Hänen ainoa tietoinen ajatuksensa oli tuon miehen urheuden ihmettely, kun tämä hennoin veitsin rohkeni astua isopäistä ruhtinasta vastaan. Hänen oman rotunsa mies olisi polvistunut rukoukseen ja vastustamatta antanut noiden kauheiden torahampaiden itsensä murskata. Kummassakin tapauksessa olisi tulos sama — yhtä vääjäämätön. Mutta tyttö ei voinut vastustaa ihailun väristystä, katsellessaan edessään olevaa sankarillista miestä. Jättiläisruumis ei edes vavahtanut — asento oli yhtä uhkaava ja uhmaava kuin itse Numan.
Leijona oli nyt aivan lähellä häntä — vain muutama askel väliä. Se lyyhistyi ja sitten se loikkasi korvia vihlovin karjahduksin.
YHDESTOISTA LUKU
John Caldwell, Lontoo
Hyökätessään, käpälät levitettyinä ja raateluhampaat paljaina, el adrea luuli saavansa tästä poloisesta miekkosesta yhtä helpon saaliin kuin paristakymmenestä aikaisemmin kaatamastaan. Hänestä ihminen oli kömpelö, hidasliikkeinen, puolustuskyvytön olento — eikä Numa sellaisen edessä paljoa häikäillyt.
Mutta tällä kertaa hän huomasi joutuneensa tekemisiin yhtä ketterän ja nopean olennon kanssa kuin se itse oli. Kun mahtava käpälä iski kohtaan, missä mies oli ollut, ei tämä enää ollutkaan siinä.