Näytelmää katseleva tyttö pidätti henkeään ihmettelystä, havaitessaan, kuinka ketterästi tuo kumartunut mies vältti hirviön ison käpälän. Ja nyt, oi Allah! Mies oli äkkiä hyökännyt el adrean olkapään taakse, ennenkuin peto ehti kääntyä, ja tarttunut sitä harjasta. Leijona kohosi takajaloilleen kuin hevonen. Tarzan tiesi, että se tekisi niin, ja oli valmistautunut. Jättiläiskäsivarsi kiertyi mustaharjaiseen kaulaan ja kerran, kahdesti, kymmenen, kaksitoista kertaa tunkeutui terävä ase tummanruskeaan kylkeen vasemman olkapään takana.
Hurjasti hyppi Numa, karjui raivosta ja tuskasta, — mutta jättiläistä se ei voinut ravistaa selästään tai saada hampaittensa tai kynsiensä ulottuville sinä lyhyenä aikana, joka isopäisellä ruhtinaalla vielä oli elettävää. Se oli aivan kuollut, kun Apinain Tarzan hellitti otteensa ja nousi. Sitten erämaan tytär kuuli jotakin, mikä säikähdytti häntä vielä enemmän kuin el adrean läsnäolo oli säikähdyttänyt. Mies polki kaatamansa otuksen ruumista ja päästi, kauniit kasvot kohotettuina täysikuuta kohti, kauheimman huudon, mikä koskaan oli tytön korvissa kajahtanut.
Pelosta parahtaen tyttö vetäytyi poispäin, — hän luuli kamppailun kauhean ponnistuksen tehneen urhon mielipuoleksi. Kun tuon hornanhuudon viime sävel oli haihtunut etäältä vastaaviin vaimeneviin kaikuihin, loi mies silmänsä alaspäin, kunnes ne kohtasivat tytön.
Heti valaisi ystävällinen hymy hänen kasvonsa aivan riittävänä todistuksena hänen tervejärkisyydestään, ja tyttö hengitti jälleen vapaasti, hymyillen vastaan.
"Mikä mies te olette?" kysyi hän. "Se, mitä teitte, on ennenkuulumatonta. En vieläkään voi uskoa, että yksi ainoa mies, jolla on aseena vain veitsi, on taistellut käsikähmässä el adrean kanssa ja voittanut el adrean itse haavoittumatta, — tai ollenkaan voittanut hänet. Ja tuo huuto — se ei ollut ihmishuuto. Miksi te karjaisitte?"
Tarzan punastui. "Karjaisin siksi", sanoi hän, "että joskus unohdan olevani sivistynyt ihminen. Surmatessani olen varmaankin toinen olento."
Hän ei yrittänyt selittää pitemmältä, sillä hänestä tuntui aina, että naisen täytyi inhoten katsella sellaista, joka vielä oli niin lähellä eläintä.
Yhdessä he jatkoivat matkaansa. Aurinko oli tunti sitten noussut, kun he jälleen saapuivat erämaahan vuorten takana. Pienen puron varrelta he löysivät tytön hevoset syömästä. Ne olivat kotimatkallaan tulleet sinne asti ja pysähtyneet syömään ruohoa, kun niiden pelonaihe ei enää ollut saapuvilla.
Vähällä vaivalla Tarzan ja tyttö ottivat ne kiinni ja nousten niiden selkään ratsastivat ulos erämaahan sheikki Kadur ben Sadenin duarille päin.
He eivät nähneet mitään merkkiä takaa-ajosta ja pääsivät turvallisesti määräpaikkaansa noin kello yhdeksältä. Sheikki oli vastikään palannut. Hän oli ollut murheesta suunniltaan tyttärensä poissaolon vuoksi, peläten, että rosvot olivat hänet taas vieneet. Viidenkymmenen miehen kera hän oli jo noussut satulaan lähteäkseen häntä etsimään, kun molemmat ratsastivat duariin.