Mutta kun kuukausi läheni loppuaan, keksi tyttö vielä toisen viivyttävän verukkeen, kunnes Claytonin vihdoin allapäin ja epäillen täytyi yksinään palata Englantiin.
Heidän välillään vaihdetut kirjeet eivät tuoneet Claytonia lähemmäksi toiveittensa täyttymistä kuin oli ennen ollut, ja niinpä hän kirjoitti suoraan professori Porterille turvautuen hänen apuunsa. Vanhus oli tätä naimiskauppaa aina suosinut. Hän piti Claytonista, ja ollen vanhaa etelävaltion sukua hän oli liiankin viehättynyt arvonimen etuihin, jotka hänen tyttärelleen merkitsivät vähän tai ei mitään.
Clayton pyysi hartaasti professoria suostumaan hänen kutsuunsa saapua hänen vieraakseen Lontooseen, ja se kutsu käsitti professorin koko pienen perheen — herra Philanderin, Esmeraldan ja kaikki. Englantilainen tuumi, että kunhan Jane vain kerran oli heidän luonaan ja kotisiteet olivat katkenneet, ei tyttö pelkäisi astua askelta, jota oli niin kauan epäröinyt.
Sinä iltana siis, kun professori Porter sai Claytonin kirjeen, hän ilmoitti, että he seuraavalla viikolla matkustaisivat Lontooseen.
Mutta Lontooseen tultuaan Jane Porter ei ollut taipuvaisempi kuin Baltimoressakaan. Hän keksi verukkeen toisensa jälkeen, ja kun loordi Tennington lopuksi kutsui seurueen purjehtimaan huvilaivallaan Afrikan ympäri, ilmaisi Jane sen johdosta mitä suurinta riemua, mutta kieltäytyi ehdottomasti avioliitosta ennenkuin olivat Lontooseen palanneet. Ja risteilyä kestäisi vähintään vuoden, sillä heidän oli määrä pysähtyä määräämättömiksi ajoiksi erinäisiin mielenkiintoisiin paikkoihin. — Mielessään noitui Clayton Tenningtonia, kun tämä oli moista naurettavaa retkeä ehdottanutkaan.
Loordi Tenningtonin suunnitelmana oli purjehtia Välimeren ja Punaisen meren läpi Intian valtamerelle ja sitten pitkin itärannikkoa ja laskea jokaiseen näkemisen arvoiseen satamaan.
Ja niin tapahtui, että eräänä päivänä kaksi alusta sivuutti toisensa Gibraltarin salmessa. Pienempi oli siro valkoinen huvipursi, joka kiiti itää kohti ja jonka kannella istui nuori neitonen surullisin silmin katsellen ja joutessaan hypistellen timanteilla koristettua medaljonkia. Hänen ajatuksensa liikkuivat etäällä hämärän, tuuhean troopillisen aarniometsän povessa — ja hänen sydämensä liiteli ajatusten mukana.
Hän mietiskeli, oliko mies, joka oli antanut hänelle tuon kauniin korun, vaikka se oli merkinnyt antajalleen niin paljoa enemmän kuin sen varsinainen arvo, josta tämä ei ollut edes tiennyt, suinkin saattoi merkitä, jo palannut kotimetsäänsä.
Ja isomman laivan, länteenpäin kulkevan matkustajahöyryn, kannella istui mies toisen nuoren naisen kanssa, ja molemmat katselivat aikansa kuluksi tuota hentoa alusta, joka niin sirosti viilsi hiljaisen meren vienoja aaltoja, ja koettivat arvailla mikä alus se lienee ollut.
Kun huvipursi oli ehtinyt ohitse, jatkoi mies keskustelua, jonka sen ilmestyminen oli keskeyttänyt.