Hän ryömi ja ui nopeasti käytävän läpi, joka kaartui alaspäin ja sitten ylöspäin, avautuakseen lopulta joen pohjaan vain muutaman jalan päässä rannasta. Kun apinamies tuli pinnalle, huomasi hän kahden suuren krokotiilin päät ainoastaan lyhyen matkan päässä. Ne tulivat nopeasti häntä kohti ja pelkästään yli-inhimillisellä ponnistuksella mies sai kiinni läheisen puun riippuvista oksista.
Tämä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä tuskin oli hän vetänyt itsensä oksalle turvaan, kun kaksi ammottavaa kitaa loksahti pahaenteisesti hänen allaan. Tarzan jäi hetkeksi puuhun, joka oli tullut hänen pelastuksekseen. Hän silmäili tutkivasti jokea niin kauas alaspäin kuin voi nähdä kiemurtelevaa uomaa pitkin, mutta venäläisestä ja hänen kanootistaan ei ilmennyt merkkiäkään.
Levättyään ja sidottuaan haavoittuneen säären hän lähti taas tavoittamaan virralla ajelehtivaa kanoottia. Hän oli nyt toisella rannalla kuin uimaan lähtiessään, mutta koska hänen saaliinsa oli itse joella, oli hänestä yhdentekevää, kummalla rannalla hän jatkoi takaa-ajoaan.
Hän huomasi pian äärettömäksi mielipahakseen, että hänen raajansa oli pahemmin loukkaantunut kuin hän oli luullutkaan ja että tämä seikka suuresti hidastutti hänen etenemistään. Hän saattoi vain erittäin vaivaloisesti kulkea maassa nopeampaa vauhtia kuin kävellen ja havaitsi, että puita pitkin liikkuminen oli suorastaan vaarallista.
Vanhalta neekerittäreltä Tambudzalta oli Tarzan kuullut jotakin, mikä nyt täytti hänen mielensä epäilyksillä ja pahoilla aavistuksilla. Kun vanha nainen oli kertonut hänelle lapsen kuolemasta, oli hän myös maininnut, että valkoinen nainen oli kylläkin surrut lasta suuresti, mutta samalla uskonut hänelle, ettei pienokainen ollut hänen omansa.
Tarzan ei voinut käsittää, miksi Janesta olisi ollut sopivaa salata, keitä hän ja lapsi olivat. Ainoa selitys asiaan oli apinamiehen mielestä se, että valkoinen nainen, joka oli seurannut hänen poikaansa ja ruotsalaista sisämaan viidakkoon, ei lopultakaan ollut Jane.
Mitä enemmän hän ajatteli ongelmaa, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hänen poikansa oli kuollut ja vaimonsa yhä turvallisesti Lontoossa tietämättä mikä kova kohtalo oli tullut hänen esikoisensa osaksi.
Hän oli siis lopultakin käsittänyt Rokoffin pahaenteisen ivallisen puheen väärin ja tarpeettomasti kantanut kaksinkertaista huolten kuormaa — niin ajatteli apinamies nyt. Tämä vakaumus hiukan huojensi sitä jäytävää tuskaa, jonka hänen pikku poikansa kuolema oli hänelle tuottanut.
Ja millainen kuolema! Alkuperäinen Tarzankin, villi-olento, joka oli tottunut julman viidakon kärsimyksiin ja kauheuksiin, värisi ajatellessaan viattoman lapsensa loppua.
Taivaltaessaan vaivaloisesti rannikkoa kohti hän ajatteli niin yhtämittaisesti niitä törkeitä rikoksia, joita venäläinen oli tehnyt hänen rakkaitansa kohtaan, että suuri arpi hänen otsallaan oli melkein alituisesti tulipunainen osoitukseksi siitä, että leppymättömin ja raivoisin mieliala oli saanut hänessä vallan. Silloin tällöin hän säikähdytti itseäänkin ja sai villin viidakon pienemmät asujamet kiiruhtamaan piilopaikkoihinsa sillä karjunnalla ja murinalla, joka vaistomaisesti tuli hänen kurkustaan.