Musta soturi Mugambi, wagambien päällikkö, oli ohjannut vastakkaisella rannalla olevaa villiä ja murisevaa joukkiota takaa-ajon aikana. Vain hän tiesi, kuka oli heidän kadonneen herransa vihollinen ja kuka ystävä.
Jos he olisivat päässeet kanoottiin tai Kincaidiin, olisivat he pian tehneet selvää kaikista tapaamistaan vastustajista, mutta välillä ammottava musta vesi esti heidän etenemisensä yhtä tehokkaasti kuin jos leveä valtameri olisi erottanut heidät saaliistaan.
Mugambi oli hiukan selvillä tapauksista, joiden johdosta Tarzan oli viety Viidakkosaarelle ja valkoisia ihmisiä ajettu takaa pitkin Ugambia. Hän tiesi, että hänen villi herransa etsi vaimoaan ja lastaan, jotka oli varastanut se paha valkoinen mies, jota he olivat seuranneet kauas sisämaahan ja nyt takaisin merelle.
Hän uskoi myöskin, että tämä sama mies oli tappanut suuren valkoisen jättiläisen, jota hän oli alkanut kunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin oman kansansa suurimpiakaan päälliköitä. Ja niin oli Mugambin villissä rinnassa syntynyt luja päätös voittaa paha mies ja kostaa hänelle apinamiehen murha.
Mutta kun hän näki kanootin tulevan jokea alas ja Rokoffin astuvan siihen, ja kun hän näki sen lähtevän Kincaidia kohti, ymmärsi hän, että hän voisi vain kanootin avulla saada villit eläimensä niin lähelle vihollista, että voitaisiin ryhtyä taisteluun.
Näin ollen olivat Tarzanin pedot hävinneet viidakkoon jo ennenkuin Jane
Clayton oli ampunut ensi laukaustaan Rokoffin kanoottiin.
Kun venäläinen oli seurueineen — tässä oli Paulvitsh ja useita muita miehiä, jotka hän oli jättänyt Kincaidiin huolehtimaan hiilenotosta — peräytynyt Janen tulen tieltä, käsitti tämä päässeensä vain väliaikaisesti turvaan heiltä, ja tämä vakaumus synnytti päätöksen ryhtyä rohkeihin ja ratkaiseviin toimiin, jotka lopullisesti vapauttaisivat hänet Rokoffin pahojen aikomusten uhkaavalta vaaralta.
Tässä tarkoituksessa hän kävi neuvotteluihin niiden kahden merimiehen kanssa, jotka hän oli sulkenut keulasuojaan, ja pakotettuaan heidät suostumaan suunnitelmiinsa — kuolema uhkasi miehiä, jos he koettaisivat pettää hänet — päästi hän heidät vapaiksi juuri kun pimeys kietoi laivan vaippaansa.
Uhkaavan revolverin pakottaessa miehet tottelemaan hän päästi heidät ylös, ensin toisen ja sitten toisen, ja tutki heidät huolellisesti heidän seisoessaan kädet ylhäällä. Päästyään selville siitä, ettei heillä ollut aseita, pani hän heidät katkaisemaan Kincaidin ankkuriköyttä, sillä hänellä oli sellainen rohkea suunnitelma, että hän päästäisi laivan tuuliajolle ja kulkisi sen mukana avoimelle merelle, jättäytyäkseen alkuaineiden armoille. Hän oli varma siitä, etteivät nämä olisi yhtä armottomia kuin Nikolas Rokoff, jos tämä taas saisi hänet valtoihinsa.
Oli myöskin mahdollista, että jokin ohikulkeva laiva näkisi Kincaidin. Koska aluksessa oli kylliksi ruokavaroja ja vettä — miehet olivat vakuuttaneet hänelle niin — ja koska myrskyisä vuodenaika oli ohi, oli hänellä täysi syy toivoa, että hänen aikeensa onnistuisi.