Voitonhuudon hirveät äänet vierivät kautta viidakon. Puiden oksilla olevat pienet marakatit lakkasivat rupattamasta. Kimakkaääniset, loistavasulkaiset linnut olivat hiljaa. Kaukaa kuului vastaukseksi leopardin valittavaa huutoa ja leijonan kumeata kiljuntaa.
Entisten aikojen Tarzan käänsi nyt kysyen silmänsä edessään olevaan pieneen apinajoukkoon. Entisten aikojen Tarzan pudisti päätänsä ikäänkuin heittääkseen taaksepäin raskaan hiuspaljoutensa, joka oli valahtanut hänen kasvoilleen — vanha tapa, joka polveutui niiltä ajoilta, jolloin hänen paksu, musta tukkansa oli valtavana harjana laskeutunut hänen hartioilleen ja usein luisunut hänen silmilleen silloin kun elämä tai kuolema riippui siitä, saattoiko hän nähdä esteettömästi.
Apinamies tiesi voivansa odottaa heti paikalla hyökkäystä sen elossa olevan urosapinan puolelta, joka tunsi olevansa pätevin taistelemaan heimon kuninkuudesta. Hän tiesi oman heimonsa apinoiden kesken olevan tavallista, että ventovieras saattoi tulla yhteiskunnan jäseneksi ja raivattuaan kuninkaan tieltään ryhtyä itse heimon johtajaksi kaatuneen yksinvaltiaan vaimojen isäntänä.
Jos hän taasen ei yrittäisi seurata heitä, lähtisivät he ehkä vähitellen hänen luotansa taistellakseen myöhemmin keskenään ylivallasta. Hän uskoi voivansa tulla heidän kuninkaakseen, jos tahtoisi, mutta hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan tähän asemaan kuuluvat, joskus vaivaloiset velvollisuudet, sillä hän ei nähnyt siinä mitään erikoista etua.
Muuan nuoremmista apinoista, suuren suuri, voimakaslihaksinen eläin, läheni uhkaavasti apinamiestä. Hänen paljaiden torahampaittensa takaa kuului matalaa vihamielistä murinaa.
Tarzan tarkkasi hänen jokaista liikettään seisoen jäykkänä kuin patsas. Jos hän olisi peräytynyt askeleen, olisi se aiheuttanut hyökkäyksen heti paikalla; jos hän olisi syöksynyt eteenpäin, olisi tulos ollut sama tai sitten olisi sotaisa vastustaja lähtenyt pakoon — kaikki riippui nuoren apinan rohkeudesta.
Äärimmäisten menettelytapojen keskivälillä oli se, että seisoi aivan hiljaa. Silloin apina tulisi tavan mukaan aivan likelle tarkkaavaisuutensa esinettä karjuen hirveästi ja paljastaen kuolaa valuvat hampaansa. Hän kiertelisi hitaasti vastustajaansa ikäänkuin miettien vain hyvää mielessään. Ja näin hän tekikin, kuten Tarzan oli arvannut.
Kaikki saattoi olla vain petkutusta, mutta toisaalta — apinan mieli kun oli niin epävakainen — ohimenevä mielijohde voisi singota tuon karvaisen hahmon repivänä ja raastavana valkoisen miehen kimppuun ilman vähintäkään varoitusta.
Eläimen kierrellessä Tarzanin ympärillä kääntyi tämä hitaasti suunnaten aina silmänsä vastustajansa silmiin. Hän oli arvioinut nuoren koiraan vallantavoittelijaksi, joka ei vielä ollut tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi syöstäkseen kuninkaansa vallasta, mutta olisi jonakin päivänä siten tehnyt. Tarzan näki, että eläin oli ihailtavan sopusuhtainen, yli seitsemän jalan pituinen seisoessaan lyhyitten väärien säärtensä varassa.
Hänen jykevät karvaiset käsivartensa ulottuivat melkein maahan asti silloin kun hän seisoi suorana, ja hänen torahampaansa, jotka nyt olivat aivan likellä Tarzanin kasvoja, olivat erittäin pitkät ja terävät. Kuten muutkin heimon jäsenet erosi hän useissa pikkuseikoissa niistä apinoista, joiden joukossa Tarzan oli viettänyt lapsuutensa.