On epäiltävää, tokko alkuperäinen aihe, jonka vuoksi se oli kiintynyt Tarzaniin, vielä oli selvänä sen mielessä. Epäilemättä kuitenkin jokin tämän ensi syyn aikaansaama itsetiedoton ajatus, jota viimeksi kuluneiden päivien tottumus oli selventänyt ja tehostanut, oli suureksi osaksi aiheena siihen, että eläin sieti Tarzanin puolelta kohtelua, joka olisi lennättänyt sen jokaisen muun olennon kurkkuun.
Edelleen on otettava huomioon ihmisajatuksen pakottava voima, joka nyt suuntasi valtavan vaikutuksensa alempiarvoiseen olentoon, ja ehkäpä tämä juuri osoittautui mahtavimmaksi tekijäksi Tarzanin ylivallassa Sheetaan ja viidakon muihin eläimiin nähden, jotka kulloinkin joutuivat hänen käskettävikseen.
Olipa miten tahansa, päiväkausin mies, pantteri ja isot apinat kuljeskelivat vieri vieressä villissä viidakossaan tappaen saaliinsa yhdessä ja jakaen sen toistensa kanssa. Eikä tästä hurjasta ja rajusta joukosta kukaan ollut kauhistuttavampi kuin se sileäihoinen voimakas villi, joka vain muutamia kuukausia aikaisemmin oli ollut tuttu näky monen lontoolaisen talon vierashuoneessa.
Joskus eläimet erosivat toisistaan kulkeakseen tunnin tai päivänkin oman halunsa mukaisesti. Erään kerran, kun oli sattunut näin, oli apinamies mennyt pitkin puiden latvoja rantaa kohti ja oli pitkällään hietikolla kuumassa auringonpaisteessa, kun hänet huomasi pari terävää silmää, jotka katselivat läheisen harjanteen matalalta huipulta.
Hetken ajan silmät tuijottivat hämmästyneinä villiä valkoista miestä, joka loikoili kuuman, troopillisen auringon paisteessa; sitten katselija kääntyi viitaten jollekulle takanaan. Pian katseli toinen silmäpari apinamiestä ja sitten yhä useampi, kunnes kaikkiaan parikymmentä räikeästi koristeltua, villiä soturia makasi vatsallaan harjanteen huipulla tarkastellen valkoista muukalaista.
Tuuli kävi Tarzanista heihin päin, joten hän ei vainunnut heitä, ja ollen puoliksi selin heihin ei hän nähnyt, kuinka he etenivät varovasti harjanteen reunan yli ja tulivat pitkin tuuheata ruohoa sitä hiekkakaistaletta kohti, jolla hän makasi.
He olivat kaikki suurikokoisia miehiä, ja heidän raakalaisten tapaan somistetut päänsä ja eriskummaisesti maalatut kasvonsa sekä monet metallikoristeensa ja loistavanväriset höyhenensä korostivat heidän villiä ja tuimaa ulkomuotoaan.
Harjanteen juurelle päästyään he nousivat varovasti seisomaan ja lähestyivät hiljaa selkä köyryssä mitään aavistamatonta valkoista miestä, jäntevissä käsissään uhkaavasti heilutellen raskaita sotanuijiaan.
Se sieluntuska, jonka Tarzanin surulliset ajatukset olivat aiheuttaneet, oli tylsyttänyt hänen terävän huomiokykynsä, niin että etenevät villit olivat melkein hänen kimpussaan, ennenkuin hän huomasi, ettei ollut enää yksin rannikolla.
Mutta hänen ajatuksensa ja lihaksensa olivat tottuneet ryhtymään yhteistoimintaan niin nopeasti pienimmänkin hälytyksen sattuessa, että hän oli pystyssä ja vihollisiaan vastassa heti kun huomasi takanaan olevan jotakin. Kun hän hypähti seisaalleen, syöksyivät soturit häntä kohti nuijat koholla ja villisti huutaen. Mutta ensimmäinen heistä tuupertui maahan apinamiehen pitkän, tukevan kepin iskusta, ja sitten tuo notkea, jäntevä olento lensi heidän joukkoonsa iskien oikealle ja vasemmalle niin raivoisasti, voimakkaasti ja tarkasti, että se herätti aivan mieletöntä kauhua mustien riveissä.