Tarzanin mieleen muistui samanlainen näky: hän oli pelastanut D'Arnotin sellaisesta tilasta viime hetkellä, ennenkuin lopullinen keihäänpisto olisi lopettanut hänen kärsimyksensä. Kuka tulisi nyt auttamaan häntä? Koko maailmassa ei kukaan kyennyt pelastamaan häntä kidutukselta ja kuolemalta.
Ajatus, että nämä ihmispaholaiset söisivät hänet tanssin loputtua suuhunsa, ei aiheuttanut hänessä ollenkaan kauhua tai inhoa. Se ei lisännyt hänen kärsimyksiään kuten olisi ollut tavallisen valkoisen miehen laita, sillä Tarzan oli koko elämänsä ajan nähnyt, että viidakon asujamet söivät tappamansa saaliin lihaa.
Eikö hän itse ollut tapellut suuren apinan kauheannäköisestä käsivarresta ammoin menneessä dum-dumjuhlassa, jolloin hän oli voittanut rajun Tublatin ja päässyt osalliseksi Kerchakin apinain kunnioituksesta?
Nyt tanssijat hyppelivät yhä lähempänä häntä. Keihäät alkoivat suuntautua hänen ruumiiseensa vihlaisten kirveleviä naarmuja, jotka olivat enteenä vakavammista pistoista.
Nyt ei tarvitsisi enää kestää kauan. Apinamies kaipasi viimeistä villiä iskua, joka lopettaisi hänen kurjuutensa.
Ja silloin kohosi kaukaa salaperäisen viidakon sokkeloista kimeä huuto.
Tanssijat pysähtyivät hetkeksi, ja näin syntyneen hiljaisuuden aikana kaikui sidotun valkoisen miehen huulilta vastaukseksi huuto, joka oli vielä pelottavampi ja kaameampi kuin viidakon asujamen päästämä oli ollut.
Neekerit epäröivät monen minuutin ajan. Sitten he jatkoivat Rokoffin ja päällikkönsä käskystä jälleen tanssiaan lopettaakseen sen ja surmatakseen uhrinsa. Mutta ennenkuin yksikään keihäs kosketti ruskeata nahkaa, vilahti keltaisenruskea, vihreäsilmäinen hahmo vihaa ja rajuutta uhkuvana sen majan ovesta, jossa Tarzan oli ollut vankina, ja Sheeta-pantteri seisoi muristen herransa vieressä.
Hetken ajan seisoivat mustat ja valkoiset säikyn lamauttamina. Heidän silmänsä olivat kiintyneet metsän pedon paljaisiin torahampaisiin.
Ainoastaan Apinain Tarzan näki, mitä muuta oli tulossa majan pimennosta.