YHDEKSÄS LUKU
Ritarillisuuttako vai roistomaisuutta?
Jane Clayton oli hytinovestaan Kincaidilla nähnyt miestänsä soudettavan Viidakkosaaren vihreäpeitteiselle rannalle, ja sitten laiva oli jatkanut taas matkaansa.
Hän ei nähnyt useaan päivään muita kuin Sven Anderssonin, Kincaidin vaiteliaan ja vastenmielisen kokin. Hän kysyi tältä sen rannikon nimeä, jolle hänen miehensä oli viety.
"Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova", vastasi ruotsalainen, ja siinä oli kaikki, mitä Jane sai hänestä irti.
Hän oli tullut siihen päätökseen, ettei kokki osannut hänen kielellään muuta, ja näin ollen hän lakkasi utelemasta mieheltä tietoja, mutta hän ei milloinkaan unohtanut tervehtiä miestä herttaisesti tai kiittää häntä tuomastaan ellottavasta ruuasta.
Kolmen päivämatkan päässä siitä paikasta, johon Tarzan oli jätetty, ankkuroi Kincaid suuren joen suulle, ja pian tuli Rokoff Jane Claytonin hyttiin.
"Olemme tulleet perille, lemmikkini", sanoi hän inhoittavasti hymyillen. "Olen tullut tarjoamaan teille turvaa, vapautta ja mukavaa elämää. Sydämeni on heltynyt teitä kohtaan kärsimystenne takia ja tahtoisin korvata kaikki parhaan kykyni mukaan. Miehenne oli villieläin — te tiedätte sen paraiten, joka löysitte hänet alastomana syntymäviidakostaan, kun hän kuljeskeli villinä toveriensa, rajujen petojen kanssa. Minä olen herrasmies — en ole ainoastaan jalosyntyinen, vaan olen myös saanut hienon kasvatuksen, kuten sopii ylhäiselle miehelle. Teille, rakas Jane, minä tarjoan sivistyneen miehen rakkauden ja sen ohessa sivistyneet ja hienostuneet olosuhteet, joita varmaan olette kipeästi kaivannut ollessanne tekemisissä tuon kurjan apinan kanssa, jonka kera menitte niin ajattelemattomasti naimisiin tyttömäisessä ihastuksessanne. Rakastan teitä, Jane. Sanokaa vain yksi sana, niin ei mitkään surut enää rasita teitä — pienokaisennekin annetaan teille vahingoittumattomana takaisin."
Sven Andersson oli pysähtynyt oven ulkopuolelle päivällisaterioineen, jota hän oli tuomassa lady Greystokelle. Hänen pieni päänsä oli pitkän, suonisen kaulan yllä toiselle sivulle kurotettuna, likekkäiset silmät olivat puoleksi suljetut, hänen korvansa näyttivät tosiaan vääntyneen eteenpäin — siinä määrin hänen koko asentonsa ilmaisi hänen kuuntelevan salaa, — hänen pitkät, keltaiset, harittavat viiksensäkin tuntuivat kiertyvän kavalaan kaarteeseen.
Kun Rokoff lopetti puheensa ja odotti vastausta, muuttui hämmästyksen ilme Jane Claytonin kasvoilla inhoksi. Häntä aivan värisytti, kun hän näki roiston.