Jane Clayton katsoi häneen hämmästyneenä.
"Sitten ymmärsitte kaikki, mitä hän sanoi?"
Andersson irvisti.
"Juu, frouva", sanoi hän.
"Ja te kuulitte, mitä täällä tapahtui, ja tulitte suojelemaan minua?"
"Te oli hyve minulle", selitti ruotsalainen. "Hen kohtele minu kuin paha koira. Mine auta teite, frouva. Teide pite odotta — mine auta teite. Mine oli monta kerta teelle lensirannikko."
"Mutta kuinka voitte auttaa minua, Sven", kysyi Jane, "kun kaikki nämä miehet ovat meitä vastaan?"
"Mine luule", sanoi Sven Andersson, "rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova." Sitte hän kääntyi ja läksi hytistä.
Vaikka Jane epäili kokin kykyä auttaa häntä todenteolla, oli hän tälle kuitenkin syvästi kiitollinen siitä, mitä hän jo oli tehnyt. Tunne, että hänellä oli näiden vihollisten joukossa ystävä, toi hänelle ensimmäisen lohdutuksen säteen ja huojensi raskaiden aavistusten taakkaa, jotka olivat vaivanneet häntä Kincaidin pitkän matkan aikana.
Hän ei nähnyt enää Rokoffia sinä päivänä eikä muitakaan ennenkuin Sven tuli illallista tuomaan. Hän koetti saada kokkia puhumaan auttamissuunnitelmistaan, mutta ei saanut häneltä muuta tietoa kuin tavanmukaisen sääennustuksen. Kokki näkyi äkkiä vaipuneen takaisin tavalliseen typeryyteensä.