Mutta lähtiessään hytistä vähän myöhemmin tyhjine astioineen kuiskasi hän hyvin hiljaa: "Jetteke vaattet peelle ja kierteke filtti koko. Mine tule hakema teite hyvin pian."
Hän olisi heti livahtanut huoneesta, mutta Jane pani kätensä hänen käsivarrelleen.
"Pienokaiseni?" kysyi hän. "En voi lähteä ilman häntä."
"Te teke, mite mine sano", sanoi Andersson äreästi. "Jos mine auta teite, te ei saa olla hupsu."
Hänen mentyään Jane Clayton vaipui makuusijalleen aivan ymmällä. Mitä hänen piti tehdä? Hänen päänsä oli täynnä epäluuloja ruotsalaisen aikeita kohtaan. Eikö hänen kävisi vielä paljon pahemmin, jos hän antautuisi tuon miehen valtaan?
Ei, hän ei olisi paholaisenkaan seurassa pahemmassa asemassa kuin Nikolas Rokoffin kanssa, sillä paholainen on ainakin kunnian miehen maineessa.
Hän vannoi kymmenen kertaa, ettei lähtisi Kincaidilta ilman pienokaistaan, ja kuitenkin hän oli täysissä pukimissa kauan tavallisen maatamenoajan jälkeen ja hänen huopapeitteensä olivat sievästi kokoonkäärityt ja paksulla nuoralla sidotut, kun hänen oveltaan kuului varovaista raapimista.
Hän meni nopeasti huoneen poikki ja työnsi salvan syrjään. Ovi avautui hiljaa, ja sisään astui ruotsalainen huolellisesti verhottuna. Hänellä oli käsivarrellaan mytty, jossa näköjään oli hänen huopansa. Hänen toinen kätensä oli nostettu käskevästi vaitiolon merkiksi; likainen etusormi oli huulia vasten.
Hän tuli aivan likelle Janea.
"Ottaka teme", sanoi hän. "Te ei saa kirku, kun te neke sen. Se on teide lapsi."