Nopeat kädet tempasivat mytyn kokilta ja innokkaat äidinkädet puristivat nukkuvaa lasta rintaa vasten. Kuumat ilonkyyneleet juoksivat pitkin Janen poskia, ja hänen koko ruumiinsa vapisi hetken aiheuttamasta liikutuksesta.
"Tulka!" sanoi Andersson. "Meille ei on aika hukkaa."
Hän kaappasi Janen huopakäärön ja otti hytinoven ulkopuolelta omansakin. Sitten hän vei Janen laivan sivulle ja tuki häntä hänen astuessaan tikkaita alas ja kantoi lasta, kun Jane kapusi alhaalla odottavaan veneeseen. Hetkeä myöhemmin hän oli katkaissut köyden, joka piteli pientä venettä höyrylaivan kupeella, ja kumartuen mitään puhumatta vaatteisiin kiedottujen airojen puoleen alkoi soutaa mustia varjoja kohti Ugambi-jokea ylös.
Andersson souti ikäänkuin olisi ollut seudusta täysin selvillä, ja kun kuu tuli puolen tunnin kulutta pilvistä esiin, näkyi heidän vasemmalla puolellaan Ugambiin laskevan syrjäjoen suu. Tätä ahdasta väylää kohti ruotsalainen käänsi pienen veneensä keulan.
Jane Clayton aprikoi, mahtoiko mies tietää, minne oli menossa. Hän ei tiennyt, että Andersson oli kokin tehtävissä samana päivänä kulkenut juuri tuota jokea ylös pieneen kylään, jossa hän oli alkuasukkailta vaihtanut ruokatarpeita, ja että hän oli siellä suunnitellut sen seikkailun yksityiskohdat, johon he nyt olivat antautuneet.
Vaikka oli täysikuu, oli pikku joen pinta aivan musta. Jättiläispuut kaartuivat likekkäin olevien rantojen yli, yhtyen suureksi holviksi joen keskipalkalla. Kauniisti kaareutuvilta oksilta riippui tuuheata sammalta, ja äärettömiä köynnöskasveja kiipeili rehevän yltäkylläisesti maasta korkeimmille oksille saakka, laskeutuen kiemurtelevina silmukkoina melkein veden tyyneen pintaan asti.
Silloin tällöin kookas krokotiili pani airojen loiskeen pelottamana veden äkkiä väreilemään heidän edessään tai virtahepoperhe sukelsi korskuen ja puuskuttaen hietasärkältä veden viileihin, turvallisiin syvyyksiin.
Kummaltakin rannalta kuului tiheistä viidakoista petoeläinten aaveenomaisia yöhuutoja — hyenan mieletöntä ulvontaa, pantterin käheätä murinaa ja leijonan kauhistavaa karjuntaa. Ja niiden joukossa kuului omituisia, hirvittäviä ääniä, — sitäkin pelottavampia, koska nuori nainen ei voinut sanoa, mikä yöllisillä rosvoretkillään kulkeva salaperäinen peto ne aiheutti.
Hän istui veneen perään kyyristyneenä painaen pienokaista rintaansa vasten, ja kun hänellä oli tuo pieni, hento, avuton olento sylissään, oli hän tänä yönä paljon onnellisempi kuin monina suruisina päivinä.
Vaikka hän ei tiennyt, mitä kohtaloa vastaan hän oli kulkemassa tai kuinka pian se kohtalo hänet yllättäisi, oli hän kuitenkin onnellinen ja kiitollinen tästä hetkestä, vaikka kuinkakin lyhyestä, jolloin sai sulkea pienokaisen syliinsä. Hän tuskin saattoi odottaa päivän tuloa voidakseen taas katsella pienen mustasilmäisen Jackinsa hymyileviä kasvoja.