Kun pienokaisen tila esti etenemisen, vetäytyi Andersson hieman sivulle valtatiestä, jota he olivat kulkeneet, ja rakensi leirin luonnolliselle aukeamalle pienen joen rannalle.
Täällä Jane omisti koko aikansa sairaan pienokaisen hoitamiseen. Ikäänkuin hänen surunsa ja tuskansa ei olisi ollut kyllin suuri, tuli vielä uusi isku, kun muuan mosula-kantaja, joka oli ollut läheisessä viidakossa ruokaa hankkimassa, ilmoitti äkkiä, että Rokoff oli joukkoineen leiriytynyt aivan heidän lähelleen. Venäläinen oli ilmeisesti seurannut heidän jälkiään tähän pikku kolkkaan, jota he kaikki olivat pitäneet niin mainiona piilopaikkana.
Tämä tieto merkitsi vain yhtä: heidän täytyi lähteä leiristään ja paeta eteenpäin välittämättä pienokaisen tilasta. Jane Clayton tunsi kyllin hyvin venäläisen luonteen ollakseen varma siitä, että tämä erottaisi hänet lapsesta heti kun saisi hänet taas kiinni, ja Jane tiesi, että ero merkitsisi lapsen pikaista kuolemaa.
Kun he laahustivat eteenpäin toisiinsa kietoutuneiden puiden ja pensaiden läpi vanhaa ja melkein umpeenkasvanutta riistapolkua pitkin, karkasivat mosula-kantajat yksi toisensa jälkeen.
Miehet olivat olleet uupumattomia uhrautuvaisuudessaan ja uskollisuudessaan niin kauan kuin ei ollut vaaraa, että venäläinen joukkoineen saavuttaisi heidät. Mutta he olivat kuulleet niin paljon Rokoffin julmasta mielenlaadusta, että tunsivat voittamatonta kauhua häntä kohtaan, ja kun he nyt tiesivät hänen olevan aivan kintereillään, ei heidän rohkeutensa auttanut heitä enää, joten he lähtivät mahdollisimman pian pois kolmen valkoisen luota.
Mutta Andersson ja nuori nainen samosivat eteenpäin. Ruotsalainen astui edellä raivatakseen tietä pensaikon läpi, missä polku oli aivan ummessa, ja tällaisella taipaleella täytyi Janen kantaa lasta.
He taivalsivat koko päivän. Myöhään illalla he huomasivat hävinneensä. He kuulivat takanaan suuren kulkueen, safarin, melua, kun se eteni pitkin tietä, jonka he olivat raivanneet takaa-ajajilleen.
Kun kävi aivan selväksi, että heidät saavutettaisiin lyhyessä ajassa, kätki Andersson Janen suuren puun taakse, peittäen hänet ja lapsen oksilla ja lehvillä.
"Nyt on kyle kilometri peesse", sanoi hän Janelle. "Mosulat sano minulle sen paikka, ennenkun lähti pois. Mine koetta johta veneleinen pois teide tielte ja sitten te mene kylä. Minä luule ett peellikkö on hyve Valkosille ihmisille — mosulat sano niin. Ja sitt jonkku aika pereste te antta peellikkö viede teide takasi mosulakyle mere rantta ja sitte tule laiva varmasti Ugambijoen suulle. Sitte on teille kaikki hyvin. Hyvesti ja hyve onni teille, frouva!"
"Mutta minne te menette, Sven?" kysyi Jane. "Miksi ette voi kätkeytyä tänne ja tulla minun kanssani takaisin merelle?"