"Mine meina sano veneleiselle, ette te ole koollu, niin hen ei hae teite ene", sanoi Andersson irvistäen.
"Miksi ette voi tulla kanssani, kun olette sanonut hänelle sen?" vastusteli Jane.
Andersson pudisti päätänsä.
"Mine luule, ett minu ei tarvitse tulla kenenkke kans, kun mine ole sanonu veneleiselle, ett te ole koollu", sanoi hän.
"Ettehän tarkoita, että luulette hänen tappavan teidät?" kysyi Jane, ja kuitenkin hän tiesi sydämessään, että tuo suuri roisto tekisi juuri siten, kostaakseen ruotsalaiselle sen, että tämä oli tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Andersson ei vastannut muuta kuin varoitti häntä olemaan hiljaa, osoittaen polkua kohti, jota pitkin he olivat juuri tulleet.
"En välitä siitä", kuiskasi Jane Clayton. "En salli teidän kuolla pelastaaksenne minut, jos voin sen jollakin tavoin estää. Antakaa minulle revolverinne. Minä osaan käyttää sitä ja me voimme yhdessä jotenkuten pidättää heitä, kunnes keksimme pelastuskeinon."
"Se ei key, frouva", vastasi Andersson. "He voi saada meide kumpikin kii, ja sitten mine ei voisi ollenkka hyödytte teite. Ajatelkka lasta, frouva, ja kuinka teide kumpiki key, jos te joutu Rokoffin kesi. Lapse takia teide teyty tehde, mite mine sano. Ottaka teste minu pyssy ja patruunat; te voi tarvita niite."
Hän työnsi pyssyn ja patruunavyön pensaikkoon Janen sivulle. Sitten hän lähti.
Jane katseli häntä hänen palatessaan tietä pitkin kohdatakseen venäläisen lähestyvän safarin. Pian hän katosi tien mutkassa näkymättömiin.
Janen ensimmäinen ajatus oli lähteä perässä. Ensiksikin hän voisi pyssyllään auttaa kokkia ja toisekseen hän ei voinut kestää sellaista kauheata ajatusta, että oli jätetty yksin julmaan viidakkoon ilman yhdenkään ystävän apua.