Hän ryhtyi ryömimään piilopaikastaan esim. aikoen juosta Anderssonin perästä niin nopeasti kuin voisi. Kun hän veti lapsen lähemmäksi itseään, katsahti hän sen pikku kasvoihin.
Kuinka punaiset ne olivatkaan! Kuinka luonnottomalta pikku olento näytti! Hän painoi poskensa lapsen poskeen. Se oli polttavan kuumeinen!
Päästäen kammostuneen äännähdyksen Jane Clayton astui viidakkotielle. Pyssy ja patruunavyö olivat unohtuneet piilopaikkaan. Andersson oli unohtunut, samoin Rokoff ja hänen oma suuri vaaransa.
Hänen pelosta tyrmistyneissä aivoissaan myllersi vain se hirvittävä ajatus, että tämä pieni avuton lapsi oli saanut viidakkokuumeen ja että hän ei voinut tehdä mitään vaimentaakseen sen kärsimyksiä — kärsimyksiä, jotka varmasti palaisivat aina kun lapsi tulisi tuntoihinsa.
Hänen ainoa ajatuksensa oli löytää joku, joka voisi auttaa häntä — joku nainen, jolla oli itsellä ollut lapsia — ja tämän ajatuksen mukana muistui hänen mieleensä Anderssonin mainitsema ystävällinen kylä Jospa hän vain ehtisi sinne — ajoissa!
Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Hän käännähti säikytetyn antiloopin tavoin ja pakeni pitkin polkua Anderssonin osoittamaan suuntaan.
Kaukaa takaapäin kuului äkkiä miesten huutoja, sitten laukauksia, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa. Hän tiesi, että Andersson oli kohdannut venäläisen.
Puoli tuntia myöhemmin hän hoiperteli uupuneena pieneen olkimaja-kylään. Heti paikalla tuli hänen ympärilleen miehiä, naisia ja lapsia. Innokkaat, uteliaat ja kiihtyneet alkuasukkaat ahdistivat häntä sadoilla kysymyksillä, joista hän ei voinut ymmärtää yhtäkään eikä niihin vastata.
Hän saattoi ainoastaan itkien osoittaa pienokaista, joka nyt valitteli surkeasti hänen sylissään, ja toistella yhä uudelleen: "Kuume — kuume — kuume."
Neekerit eivät ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta he näkivät hänen huolensa syyn, ja pian oli eräs nuori nainen työntänyt hänet muutamaan majaan ja koetti yhdessä useiden muiden naisten kanssa parastaan tyydyttääkseen lasta ja huojentaakseen sen tuskia.