"Hän on epäilemättä kiiruhtanut sinne", päätteli vanha nainen. "Jos haluat löytää hänet, niin palatkaamme heti."
Tarzan ajatteli itsekin, että näin oli asianlaita, joten hän ei tuhlannut aikaa yrittämällä etsiä venäläisen jälkiä, vaan lähti reippaasti M'ganwazamin kylää kohti, jättäen Tambudzan tallustamaan hitaasti jälessä.
Hänen ainoa toivonsa oli, että Jane oli yhä turvallisesti venäläisen mukana. Jos asia oli näin, kuluisi vain tunti tai hieman enemmän, ennenkuin hän riistäisi vaimonsa venäläiseltä.
Hän tiesi nyt, että M'ganwazam oli petturi ja että hänen oli ehkä ryhdyttävä taisteluun saadakseen vaimonsa takaisin. Hän toivoi, että Mugambi, Sheeta, Akut ja joukon muut jäsenet olisivat olleet mukana, sillä hän käsitti, että hänen olisi yksinään kovin vaikea saada Jane turvallisesti vapaaksi kahden sellaisen roiston kuin Rokoffin ja salakavalan M'ganwazamin kynsistä.
Suureksi hämmästyksekseen hän ei nähnyt kylässä merkkiäkään Rokoffista tai Janesta, ja kun hän ei voinut luottaa päällikön sanaan, ei hän tuhlannut aikaa turhiin kyselyihin. Hänen paluunsa oli ollut aivan äkillinen ja odottamaton ja hän hävisi nopeasti viidakkoon saatuaan tietää, ettei hänen etsimiään henkilöitä ollut waganwazamien joukossa; vanhalla M'ganwazamilla ei ollut aikaa estellä hänen lähtöään.
Heilautellen itsensä puusta toiseen hän kiiruhti autiolle leirille, josta hän oli äsken lähtenyt, sillä hän tiesi, että täällä oli oikea paikka ryhtyä seuraamaan Rokoffin ja Janen jälkiä.
Saavuttuaan boman luo hän kierteli varovasti aitauksen ulkopuolella, kunnes huomasi okaisessa seinämässä olevan aukon kohdalla merkkejä, että jokin oli siitä äskettäin mennyt viidakkoon. Hänen terävä hajuaistinsa ilmaisi hänelle, että kumpikin hänen etsimistään henkilöistä oli paennut leiristä tähän suuntaan, ja hetkeä myöhemmin hän oli keksinyt heidän tiensä ja seurasi näkyvää latua.
Kaukana hänen edellään hiipi kauhistunut nuori nainen pitkin riistapolkua peläten, että hän seuraavalla hetkellä tulisi vastatusten jonkun villin pedon tai yhtä villin miehen kanssa. Juostessaan eteenpäin ja toivoen kaikesta huolimatta kulkevansa siihen suuntaan, että lopulta saapuisi suurelle joelle, hän tuli äkkiä tutulle paikalle.
Polun toisella puolella oli jättiläispuun alla pieni kasa höllästi ladottuja risuja — tuo pikku täplä viidakossa pysyisi kuolinpäivään asti häviämättömästi hänen muistissaan. Sinne Andersson oli kätkenyt hänet — siellä kokki oli uhrannut henkensä turhaan koettaessaan pelastaa häntä Rokoffilta.
Paikan nähdessään Jane muisti pyssyn ja ammukset, jotka mies oli antanut hänelle viime hetkellä. Tähän asti hän ei ollut ollenkaan ajatellut niitä. Hän puristi yhä kädessään revolveria, jonka oli temmannut Rokoffin vyöstä. Mutta siinä saattoi olla korkeintaan kuusi patruunaa — ei siis tarpeeksi hankkimaan hänelle ruokaa ja suojaa pitkän matkan aikana meren rannalle.