Aamupäivä oli puolivälissä, kun vaeltajat saapuivat yhdelle niistä teistä, jotka aina säännöllisten välimatkojen päässä katkaisevat viljellyn alueen, liittäen sen kummallakin puolella olevat karut arot pitkän, nauhamaisen alueen keskellä kulkevaan ja sen toisesta päästä toiseen ulottuvaan valkeaan valtatiehen.
Peltojen ympärillä oli korkea muuri suojana ryöstäväin vihreiden heimojen yllätykseltä ja maatilojen kotieläimille ja ihmisille turvana villejä bantheja ja muita raatelevia vastaan.
Carthoris pysähtyi ensimmäiselle portille ja kolkutti. Avaamaan saapunut nuorukainen tervehti tulokkaita ystävällisesti, vaikkakin hän koko lailla ihmeissään katseli jousimiehen valkeata ihoa ja kastanjanruskeata tukkaa.
Kuunneltuaan hetkisen, kun he osittain selostivat hänelle pakoaan torkvasilaisten kynsistä, hän kehoitti heitä astumaan sisään, vei heidät kotiinsa ja käski palvelijoiden valmistaa heille ruokaa.
Sillä aikaa kun he odottelivat talon matalassa, viihtyisässä arkihuoneessa, Carthoris antautui keskusteluun isännän kanssa saadakseen tietää hänen kansallisuutensa ja siten myöskin sen, minkä kansan hallussa oli tämä vesiväylä, jolle tapahtumat olivat hänet saattaneet.
"Olen Hal Vas", selitti nuorukainen, "Dusarin prinssin Astokin seurueeseen kuuluvan ylimyksen poika. Nykyisin olen tämän alueen viertotien dwar."
Carthoris oli perin hyvillään siitä, ettei ollut ilmaissut, ken oli, sillä vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siltä, mitä kaikkea hänen Heliumista lähdettyään oli tapahtunut, eikä siitä, että Astok oli hänen kaikkien vastoinkäymistensä pohjimmaisena syynä, niin hän kuitenkin tiesi varsin hyvin, että dusarilainen ei suinkaan hänestä pitänyt ja ettei hänellä ollut odotettavissa apua Dusarin alueella.
"Entä ken olet sinä?" tiedusteli Hal Vas. "Näöstä päättäen olet sotilas, mutta varustuksissasi ei ole minkäänlaisia merkkejä. Lienetkö kenties 'panthan?"
Nämä vaeltavat onnensoturit ovat Barsoomissa tavallisia, sillä sikäläiset miehet rakastavat taistelemista. He tarjoavat palvelustaan mille sotaakäyvälle vallalle hyvänsä, ja silloin tällöin sattuvina lyhyinä väliaikoina, jolloin punaisten kansojen välillä ei ole säännöllistä sotaa, he liittyvät niihin lukuisiin retkikuntiin, joita yhtenään lähetetään vihreitä heimoja vastaan turvaamaan Marsin villien osien läpi kulkevia vesiteitä.
Palvelustehtäviensä päätyttyä he heittävät pois sen kansakunnan merkit, jota ovat palvelleet, ja lähtevät etsimään uutta isäntää. Väliajoilla heillä ei ole minkäänlaisia merkkejä, vaan sodassa kuluneet varustukset ja aseet ovat riittävänä osoituksena heidän kutsumuksestaan.