Ja Ptarthin Thuvian, Barsoomin oikean tyttären, hengitys kävi kiihkeämmäksi ja sydämen sykintä rajummaksi, kun hän muisteli tätä myhäilyä, jota ei enää koskaan saisi nähdä. Päästäen pienen voihkauksen vaipui neito silkki- ja turkispeitteille, jotka oli viskattu sekavaksi läjäksi itäisen ikkunan alle, ja painoi kasvot käsiinsä.
Hänen vankeushuoneensa kohdalle oli käytävään pysähtynyt kaksi kiivaasti keskustelevaa miestä.
"Sanon sinulle vielä kerran, Astok", selitti toinen, "etten tee sitä, jollet sinä ole saapuvilla huoneessa."
Puhujan äänensävy ei kuulostanut lainkaan niin kunnioittavalta kuin kuninkaallista henkilöä puhuteltaessa olisi pitänyt. Toinen huomasi sen ja punastui.
"Älä koettele liiaksi sinua kohtaan tuntemaani ystävyyttä", ärisi hän.
"Kärsivällisyydelläni on rajansa."
"Nyt ei ole kysymys kuninkaallisista etuoikeuksista", vastasi Askor. "Sinä vaadit minua tekemään murhan puolestasi vastoin jeddakisi ankaraa määräystä. Sinulla, Astok, ei ole oikeutta käskeä minua. Pikemminkin pitäisi sinun ilomielin suostua kohtuulliseen pyyntööni, että sinun on oltava saapuvilla ja siten jakaa vastuunalaisuus kanssani. Miksi pitäisi minun ottaa koko syy niskoilleni?"
Nuorempi mies rypisti otsaansa, mutta meni lukitulle ovelle, ja kun se kääntyi auki, astui hän Vas Korin rinnalla huoneeseen.
Huoneen toisessa päässä istunut neito kuuli heidän tulonsa, nousi seisomaan ja kääntyi heihin päin. Hänen hienot kuparinväriset kasvonsa kalpenivat hieman, mutta katse oli rohkea ja rauhallinen, ja pienen, lujapiirteisen leuan ylpeä asento kertoi kaunopuheisesti hänen tuntemastaan halveksimisesta ja inhosta.
"Pidätkö vieläkin kuolemaa parempana?" kysyi Astok.
"Kuin sinua, pidän", vastasi neito kylmästi.