Mutta mitä takeita oli siitä, että tämä toinen oli Heliumin Carthoris?
Kuta enemmän hän mietti asiaa, sitä varmemmalta hänestä näytti, ettei Thuvian sanoista voinut suinkaan päättää, että hän rakasti Carthorisia, eikä hänen käytöksensä myöskään antanut vähääkään aihetta sellaiseen luuloon. Ei, tosiasia oli, ettei neito rakastanut häntä. Hän rakasti jotakuta toista. Häntä ei oltukaan ryöstetty — hän oli vapaaehtoisesti paennut rakastajansa kanssa.
Näiden hupaisten ajatusten saattaessa hänen mielensä milloin epätoivon, milloin raivon valtaan Carthoris vihdoin vaipui uneen henkisesti perin uupuneena.
Kun aamu äkkiä valkeni, nukkui hän yhä. Hänen aluksensa kiiti nopeasti karun, keltaisen tasangon kohdalla. Se oli ammoin kuivuneen marsilaisen meren ikivanha pohja.
Kaukana kohosi matalia kukkuloita. Lentokoneen keula oli niitä kohti. Sen saapuessa lähemmäksi niitä olisi sen kannelta voinut nähdä mahtavan kallioniemekkeen, joka ulkoni muinaiseen isoon valtamereen, kaartuen sitten takaisinpäin ja ja sulkien sisäänsä unohdetun kaupungin entisen sataman ja sen yhä vieläkin säilyneet autiot laiturirakennukset, ammoin sitten kuolleen kansan suurenmoisen rakennustaidon valtavat muistomerkit.
Autioina ja hyljättyinä tuijottivat lukemattomat kolkot, elottomat ikkunat marmoriseinistä, ja koko synkkä kaupunki muistutti sinne tänne siroteltujen, auringon valkaisemien ihmiskallojen kokoelmaa — ikkuna-aukkojen näyttäessä tyhjiltä silmäkuopilta ja ovien irvistäviltä leukapieliltä.
Alus tuli lähemmäksi, sen vauhti hidastui — mutta tämä kaupunki ei ollut Ptarth.
Lentokone seisahtui keskusaukion kohdalle ja alkoi hitaasti painua maata kohti. Päästyään sadan metrin korkeuteen se pysähtyi, jääden liikkumattomana leijailemaan ilmaan, ja samalla hetkellä kajahti hälytysääni nukkujan korvan juuressa.
Carthoris hypähti seisoalleen, vilkaisten alaspäin ja odottaen näkevänsä elämää kuhisevan Ptarthin pääkaupungin. Hänen vierelleen olisi jo pitänyt lentopatrullin saapua.
Hän katseli ympärilleen ymmällään hämmästyksestä. Hänen allaan oli kyllä suurkaupunki, mutta se ei ollut Ptarth. Sen leveillä kaduilla ei vilissyt ihmisiä. Sen autioiden kattojen elotonta yksitoikkoisuutta eivät keskeyttäneet minkäänlaiset elonmerkit. Ei ollut upeita silkkivaippoja, ei kallisarvoisia turkiksia antamassa elämää ja väriä kylmälle marmorille ja välkkyvälle ersitelle.