Thar Ban, Torkvasin heimoon kuuluva jed, ratsasti ripeästi keltaisen kasviston peittämällä kuivuneella merenpohjalla muinaisen Aaanthorin raunioita kohti.
Hän oli sinä yönä ratsastanut kauan ja kovaa vauhtia, sillä hän oli juuri hävittänyt Torkvasin heimojen kanssa alituisessa sodassa olevan vihreän naapuriheimon hautomalaitoksen.
Hänen jättiläiskokoinen thoatinsa ei ollut läheskään näännyksissä, mutta Thar Ban arveli, että olisi hyvä antaa sen syödä keltaista sammalta, joka kasvaa pitemmäksi autioiden kaupunkien suojaisilla pihoilla, sillä siellä on maaperä lihavampi kuin merenpohjilla ja kasvit osittain suojattuina auringon paahteelta Marsin pilvettömien päivien aikana.
Näiden kuivannäköisten kasvien ohuissa varsissa on tarpeeksi kosteutta valtavien thoatien kookkaille ruumiille. Nämä eläimet saattavat elää kuukausimääriä ilman vettä ja päiväkausia saamatta edes sitä vähäistä kosteutta, jonka keltainen sammal sisältää.
Kun Thar Ban ratsasti äänettömästi Aaanthorin satamasta isolle keskusaukiolle vievää leveätä katua pitkin, olisi häntä ja hänen ratsuaan voinut pitää unimaailman haamuna, niin oudon kummalliselta näyttivät mies ja eläin, niin meluttomasti koskettivat jättiläiskokoisen thoatin pehmeäanturaiset kaviottomat jalat muinaisen kiveyksen sammalpeitettä.
Mies oli rotunsa loistava näyte. Kiireestä kantapäähän mitattuna hän oli runsaasti neljä ja puoli metriä pitkä. Hänen kiiltävä ihonsa välkkyi kuutamossa, raskaiden varustusten jalokivet ja neljään jäntevään käsivarteen kiinnitetyt jykevät koristukset säkenöivät, alaleuasta ulkonevien, ylöspäin kaartuvien torahampaiden hohtaessa valkoisina ja peloittavina.
Thoatin kupeella riippui sotilaan pitkä radiumpyssy, ja tukeva, kahdentoista metrin mittainen keihäs, kun taas pitkä ja lyhyt miekka samoin kuin muut pienet aseet heiluivat hänen omien varustustensa hihnoista.
Thar Banin ulkonevat silmät ja tuntosarvimaiset korvat pyörivät yhtä mittaa sinne tänne, sillä hän oli vielä vihollismaassa ja lisäksi olivat ainaisena uhkana isot valkeat apinat, ainoat otukset, jotka, kuten John Carterilla oli tapana sanoa, kykenivät herättämään näiden kuivuneiden merenpohjien raisujen asukkaiden rinnassa vähimmässäkään määrin pelkoa muistuttavia tunteita.
Lähestyessään aukiota ratsastaja pysäytti thoatinsa äkkiä. Hänen hennot, putkimaiset korvansa ojentuivat jäykkinä eteenpäin. Odottamaton ääni oli kantautunut niihin! Ääniä! Ja jos missä hyvänsä Torkvasin ulkopuolella kuului ääniä, niin siellä oli myöskin vihollisia. Ei missään seudussa koko avarassa Barsoomissa voinut hurja torkvasilainen tavata muita kuin vihollisia.
Thar Ban astui maahan. Pysytellen nukkuvan Aaanthorin Satamakatua reunustavien jykevien yksikivisten pilarien varjossa hän eteni aukiota kohti. Hänen kintereillään asteli varjomaisena hänen savenharmaa thoatinsa, valkea vatsa kupeiden varjossa ja kirkkaankeltaiset jalat sulautuen katua peittävän sammalen väriin.