Mutta jos hän ei voinut nähdä ahdistajaansa, niin ei tämäkään voinut nähdä häntä.
Hän hypähti arviokaupalla keskelle tunnelia ja ojensi miekkansa kärjen eläimen rintaa kohti. Siinä kaikki, mitä hän osasi tehdä, ja hän toivoi, että säilä sattumalta osuisi otuksen sydämeen, kun hän sortuisi ison ruhon alle.
Kaikki kävi niin nopeasti, että Carthoris tuskin saattoi uskoa aistimiaan, kun valtava peto kiiti hurjasti hänen ohitseen. Joko hän ei ollutkaan sijoittunut tunnelin keskelle tai oli sokaistunut banth erehtynyt arvioidessaan hyökkäystään.
Joka tapauksessa meni kookas ruho neljännesmetrin päästä hänen sivuitseen, ja otus juoksi edelleen tunnelia alaspäin ikäänkuin tavoittaen sen kynsistä livahtanutta saalista.
Myöskin Carthoris lähti samaan suuntaan, ja varsin pian hänen sydämensä sykähti ilosta, kun hän näki pitkän, pimeän käytävän aukon, jota kuu valaisi.
Hänen edessään lepäsi syvä notko, jota kaikilta puolin ympäröivät mahtavat vuoret. Laaksossa kasvoi tavattoman korkeita puita, joiden näkeminen tuntui oudolta niin kaukana Marsin vesiväylistä. Maanpintaa peitti kirkkaan tulipunainen nurmikko, jota somistivat upeat villit kukat lukemattomina läikkinä.
Molempien kuiden hohtavassa valossa oli näky kuvaamattoman viehättävä, omituisen tenhoisa ja lumoava.
Mutta vain hetken nauttivat Carthorisin silmät hänen edessään olevan maiseman luonnonkauneudesta. Melkein heti ne kiintyivät isoon banthiin, joka seisoi äsken surmatun thoatin ruumiilla.
Kookkaan pedon kellanruskea harja oli pörhöllään kammottavan pään ympärillä ja katse kiintyneenä toiseen banthiin joka juoksenteli päättömästi sinne tänne, päästellen kimakkoja, tuskaisia kiljahduksia ja peloittavan raivoisia karjahduksia.
Carthoris arvasi heti, että toinen peto oli juuri se, jonka hän oli sokaissut otellessaan sen kanssa tunnelissa, mutta hänen mieltään kiinnitti paljon enemmän kuollut thoat kuin kumpikaan villi raatelija.