Hän nosti sen ylös ja näki ensi silmäyksellä, että se oli naisen hiuskoriste, ja siihen oli upotettu Ptarthin kuningasperheen merkki.
Mutta mikä kauhea huomio! Verta, vielä kosteata verta oli korun uhkeissa jalokivissä.
Carthorisin rintaa ahdisti niin, että hän oli tukehtumaisillaan, kun ne kaameat mahdollisuudet, joihin hely viittasi, kohosivat hänen mielikuvituksensa silmien eteen. Mutta hän ei voinut, hän ei tahtonut uskoa sellaista.
Oli mahdotonta, että niin loistava kaunotar olisi saanut niin hirvittävän lopun. Mahdotonta oli uskoa, että ihana Thuvia olisi iäksi lakannut olemasta.
Jo ennestäänkin jalokivistä jäykkiin varustuksiinsa, laajan rintansa yli kulkevaan hihnaan, jonka alla hänen uskollinen sydämensä sykki, kiinnitti Heliumin prinssi Carthoris säihkyvän helyn, jota Ptarthin Thuvia oli kantanut ja joka senvuoksi oli tullut hänelle pyhäksi.
Sitten hän jatkoi matkaansa tuntemattoman laakson sisäosiin.
Jättiläiskokoiset puut rajoittivat hänen näköalansa enimmäkseen hyvin suppeaksi. Silloin tällöin hän näki vilahduksen taivasta kohti kohoavista kukkuloista, jotka reunustivat laaksoa joka taholta, ja vaikkakin niiden piirteet olivat molempien kuiden valossa selvät, niin hän tiesi, että ne olivat kaukana ja että laakso oli hyvin laaja.
Hän jatkoi tarkasteluaan puoliyöhön saakka, jolloin hän äkkiä pysähtyi kuultuaan etäältä thoatien kiljuntaa.
Näiden tavallisesti ärtyisten eläinten äänen opastamana hän hiipi puiden välitse, kunnes hänen eteensä avautui toinen tasainen puuton aukeama, jonka keskellä oli suurkaupunki kiiltävine kupukattoineen ja kirkasvärisine torneineen.
Kaupungin muurien ympärillä oli kuivuneiden merenpohjien vihreiden sotilaiden pystyttämä laaja leiri, ja silmäillessään kaupunkia tarkoin huomasi heliumilainen, että se ei suinkaan ollut kuolleen muinaisuuden autio asutuskeskus.