Se oli vain ensimmäinen. Kaikilta suunnilta kohosi samanlaisia hurjia kiljahduksia, kunnes koko maailma tuntui vapisevan niiden äänestä.
Vihreät sotilaat katselivat hermostuneina ympärilleen. He eivät tietäneet mitään sellaisesta pelosta, jollaista Maan asukkaat tuntevat. Mutta tavattoman vaaran uhatessa he menettivät totutun varmuutensa.
Sitten aukesi äkkiä kaupungin muurin jykevä, Hortan Gurin lavan vastapäätä oleva portti levälleen. Siitä tuli esille omituisin näky, mitä Carthoris oli milloinkaan nähnyt, vaikka sillä hetkellä hänellä ei ollutkaan aikaa muuta kuin kerran ohimennen vilkaista portista pitkien, soikeiden kilpiensä suojassa marssivia kookkaita jousimiehiä. Hän ehti vain panna merkille heidän hulmuavan, kastanjanruskean tukkansa ja älytä, että heidän kupeillaan liikkuvat mylvivät otukset olivat Barsoomin rajuja leijonia.
Samassa oli Carthoris ällistyneiden torkvasilaisten keskellä. Hän karkasi heidän joukkoonsa pitkä miekka kädessään, ja Ptarthin Thuvia, jonka hämmästyneet silmät ensinnä osuivat häneen, luuli näkevänsä John Carterin itsensä: niin ihmeellisen paljon muistutti pojan taistelutapa isää.
Tuon virginialaisen kuuluisaa taisteluhymyä myöten he olivat samanlaisia. Ja miekkaa heiluttava käsi sitten. Sen joustava taito ja nopeus!
Kaikki muuttui sekasortoiseksi melskeeksi. Osa vihreitä sotilaita hyppäsi äksyilevien, kiljuvien thoatiensa selkään. Kalotit päästelivät villejä kurkkuääniään ja vinkuivat innosta päästä lähestyvien vihollisten kurkkuun.
Thar Ban ja eräs toinen korokkeen vierellä seisonut vihreä sotilas olivat ensiksi huomanneet Carthorisin saapumisen, ja heidän kanssaan hän otteli punaisen neidon omistamisesta, toisten rientäessä torjumaan piiritetystä kaupungista hyökkääviä vihollisia.
Carthorisin pyrkimyksenä oli sekä puolustaa Ptarthin Thuviaa että päästä Hortan Gur-hirviön kimppuun kostaakseen tälle iskun, jonka hän oli antanut neidolle.
Surmattuaan kaksi sotilasta, jotka olivat palanneet Ihar Banin ja tämän toverin avuksi torjumaan punaihoista seikkailijaa, Carthorisin onnistui päästä lavalle, juuri kun Hortan Gur oli hyppäämäisillään thoatinsa selkään.
Vihreiden sotilaiden huomio kiintyi pääasiallisesti kaupungista heidän kimppuunsa eteneviin jousimiehiin ja näiden rinnalla asteleviin villeihin bantheihin — julmiin sotaeläimiin, jotka olivat äärettömän paljon peloittavampia kuin heidän omat hurjat kalotinsa.