Korokkeelle hypähdettyään Carthoris veti Thuvian rinnalleen ja kääntyi sitten ahdistamaan poistuvaa jeddakia päästäen kiukkuisen huudahduksen ja tavoittaen vastustajaa miekallaan.
Kun heliumilaisen säilä hipaisi Hortan Gurin vihreää ihoa, kääntyi tämä karjaisten hyökkääjään päin, mutta samassa kaksi hänen päällikköään hoputti häntä joutumaan, sillä kaupungin vaaleaihoisten asukkaiden ryntäys alkoi kehittyä vakavammaksi seikaksi kuin torkvasilaiset olivat olettaneet.
Jäämättä ottelemaan punaisen miehen kanssa Hortan Gur lupasi muistaa häntä selvittyään ensin muuritetun kaupungin uhmailevista asukkaista, ja hypättyään ratsaille lasketti thoatillaan täyttä neliä lähestyviä jousimiehiä vastaan.
Muut sotilaat seurasivat ripeästi jeddakiaan, jättäen Thuvian ja
Carthorisin kahden kesken korokkeelle.
Heidän ja kaupungin välillä riehui hirvittävä taistelu. Vaaleaihoiset sotilaat, joilla oli aseinaan vain pitkät jousensa ja eräänlaiset lyhytvartiset sotakirveet, olivat melkein turvattomia joutuessaan käsikähmään hurjien vihreiden ratsastajien kanssa. Mutta jonkun matkan päästä heidän terävät nuolensa olivat täysin yhtä tuhoisia kuin vihreiden miesten raadiumammukset.
Mutta jos kohta sotilaat itse olivatkin vähäväkisempiä, niin heidän toverinsa, rajut banthit, eivät ainakaan olleet. Tuskin olivat molemmat rintamat iskeneet yhteen, kun näitä hirmuisia otuksia hyppäsi sadoittain torkvasilaisten joukkoon, kiskoen sotilaita thoatiensa selästä — kaataen maahan itse thoatitkin ja saattaen kaikki vastustajansa hämmennyksiin.
Kaupunkilaisten lukumäärä oli myöskin heidän edukseen, sillä heti kun joku sotilas oli kaatunut, näytti hänen paikalleen kiiruhtavan parikymmentä uutta: niin runsaasti heitä jatkuvasti tulvasi kaupungin isosta portista.
Banthien rajuus ja jousimiesten paljous vaikuttivatkin lopulta sen, että torkvasilaiset peräytyivät, kunnes lava, jolla Carthoris ja Thuvia olivat, joutui vihdoin keskelle taistelun temmellystä.
Kummastakin heistä tuntui ihmeeltä etteivät heihin osuneet kuulat eivätkä nuolet. Pian oli rintama siirtynyt kokonaan heidän ohitseen, joten he olivat kahden taistelijoiden ja kaupungin välillä ottamatta lukuun haavoittuneita ja kuolleita sekä pariakymmentä ärjyvää banthia, jotka huonommin harjoitettuina kuin muut kuljeksivat lihaa etsien ruumiiden keskellä.
Carthorisin mielestä oli taistelun kummallisimpana piirteenä ollut se seikka, että jousimiehet olivat verrattain mitättömillä aseillaan tehneet hirveän tuhoisaa jälkeä. Sikäli kuin hän saattoi huomata, ei missään näkynyt ainoatakaan haavoittunutta vihreätä miestä, mutta kaatuneita oli taistelukentällä röykkiöittäin.