Astok olisi tahtonut heti käydä Dejah Thorisin pojan kanssa taisteluun elämästä ja kuolemasta, mutta vahtisotilaat piirittivät hänet, estäen hänen aikeensa, vaikka oli ilmeisen selvää, että mikään ei olisi ollut sen mieluisempaa Heliumin Carthorisista.
"Lausu vain sana, Ptarthin Thuvia!" rukoili viimeksi mainittu. "Minusta olisi mitä suurin nautinto antaa tuolle vintiölle ansaittu rangaistus."
"Se ei käy päinsä", vastasi neito. "Tosin hänellä ei enää ole minkäänlaista oikeutta vaatia minulta ystävällistä kohtelua, mutta hän on joka tapauksessa jeddakin, isäni, vieras, ja vain jeddak saa vaatia hänet tilille surkean kehnosta käyttäytymisestään."
"Kuten tahdot, Thuvia", sanoi heliumilainen. "Mutta tuonnempana hänen on vastattava myöskin Carthorisille, Heliumin prinssille, tästä isäni ystävän tytärtä kohdanneesta loukkauksesta." Hänen puhuessaan osoitti kuitenkin hänen silmistään hehkuva tuli, että hänellä oli myöskin lähempi, hellempi syy pyrkiäkseen Barsoomin ihanan tyttären suojelijaksi.
Neitosen pehmeille, silkinhienoille poskille kohosi tummempi väri, ja Astokin, Dusarin prinssin, katse synkkeni kun hän näki molempien toisten välillä liikkuvat lausumattomat ajatukset.
"Ja sinun minulle!" ärähti hän Carthorisille vastaukseksi nuorukaisen taisteluhaasteeseen.
Astok oli edelleen vahtisotilaiden ympäröimä. Näitä komentavan nuoren upseerin asema oli vaikea. Hänen vankinsa oli mahtavan jeddakin poika, Thuvan Dihnin vieras — vielä aivan äsken kunnioitettu vieras, jolle hallitsija oli runsaasti osoittanut suosiotaan. Hänen väkivaltaisen pidättämisensä täytyisi johtaa sotaan, ja hän oli kuitenkin tehnyt sellaista, mikä ptarthilaisen sotilaan silmissä ansaitsi kuolemanrangaistuksen.
Nuori mies empi. Hän katsahti prinsessaan. Myöskin tämä käsitti, kuinka suuri merkitys seuraavan hetken menettelyllä oli. Useita vuosia oli rauha vallinnut Dusarin ja Ptarthin välillä. Näiden maiden isot kauppalaivat olivat säännöllisesti purjehtineet edestakaisin molempien kansojen suurkaupunkien väliä. Parhaillaankin näkyi korkealla ilmassa jeddakin palatsin kullasta välkkyvän, tulipunaisen kupukaton kohdalla valtava, jättiläiskokoinen rahtilaiva, joka lähti ylväästi lentämään Barsoomin ohuen ilman halki länteen päin, Dusaria kohti.
Yhdellä sanalla hän saattaisi syöstä nämä kaksi mahtavaa kansaa veriseen sotaan, jossa niiden uljain veri vuotaisi ja ne menettäisivät äärettömät varansa, jääden turvattomina alttiiksi kateellisten, heikompien naapureittensa hyökkäyksille ja ainakin kuivuneiden merenpohjien villien vihreiden laumojen saaliiksi.
Hänen ratkaisuunsa ei vaikuttanut pelko, sillä siitä Marsin lapset harvoin tietävät mitään. Thuvian päätöksen saneli pikemminkin vastuunalaisuus, jota hän, jeddakin tytär, tunsi kansansa menestyksestä.