Neitonen kääntyi katsomaan häntä silmiin. Carthoris hapuili hänen kättään, mutta hän veti kätensä lempeästi pois.
"Ptarthin Thuvia, minä rakastan sinua!" huudahti nuori sotilas. "Sano, eihän se loukkaa sinua!"
Thuvia pudisti päätään alakuloisesti. "Heliumin Carthorisin rakkaus", hän virkkoi koruttomasti, "ei voi olla muuta kuin kunniaksi kelle naiselle hyvänsä; mutta sinä, ystäväni, et saa puhua minulle tunteestasi, johon en voi vastata."
Nuorukainen nousi hitaasti seisomaan. Hänen silmänsä menivät hämmästyksestä levälleen. Heliumin prinssin mieleen ei ollut juolahtanutkaan, että Ptarthin Thuvia saattaisi rakastaa jotakuta toista.
"Entä Kadabrassa!" hän kuohahti. "Ja sittemmin täällä isäsi hovissa! Oletko millään tavoin, Ptarthin Thuvia, varoittanut minua, osoittanut minulle, ettet voi vastata rakkauteeni?"
"Olenko sitten, Heliumin Carthoris", vastasi neito, "millään tavoin antanut sinulle aihetta uskoa, että olen tuntenut vastarakkautta?"
Carthoris vaikeni hetkeksi mietteissään. Sitten hän pudisti päätään. "Et, Thuvia, se on totta. Mutta olisin kuitenkin voinut vannoa, että rakastit minua. Ja epäilemättä olet hyvin tietänyt, kuinka lähellä jumaloimista rakkauteni sinua kohtaan on ollut."
"Rakastatko häntä, Ptarthin Thuvia?"
"Minut on hänelle luvattu", vastasi tämä koruttomasti.
Carthoris ei tiukannut häneltä tarkempaa selitystä; "Hänen sukunsa on Barsoomin jaloimpia, ja hän on mainio miekkamies", hän virkahti mietteissään. "Isäni ystävä ja minun ystäväni. Toivoisinpa, että hän olisi ollut joku toinen!" mumisi hän melkein rajusti. Neito ei ilmaissut ajatuksiaan. Hän säläsi ne kasvojensa ilmeillä. Niissä näkyi vain hieno surumielisyyden varjo, joka saattoi johtua säälistä Carthorisia, häntä itseään tai heitä molempia kohtaan.