Kun hän lopetti puheensa, istui Tario lepovuoteensa reunalla jalat lattialla. Hän nojautui eteenpäin, eivätkä hänen silmänsä enää olleet puoliummessa, vaan selko selällään, ja niissä oli hämmästynyt ilme.
Hän ei näyttänyt huomaavan neidon sanoihin ja käyttäytymiseen sisältyvää majesteettirikosta. Thuvian puheessa oli ilmeisesti jotakin hämmästyttävämpää ja tärkeämpää.
Hitaasti Tario nousi seisomaan.
"Komalin hampaiden nimessä", hän mumisi. "Sinähän olet todellinen!! Todellinen nainen! Et unikuva! Et mielikuvituksen turha, narrimainen tuote!"
Hän astui kädet ojossa askelen neitoa kohti.
"Tule!" hän sopersi. "Tule, nainen! Lukemattomia ajanjaksoja olen uneksinut sinun tulostasi. Ja nyt, kun olet saapunut, voin tuskin uskoa silmiäni. Vielä nytkään, vaikka tiedän, että olet todellinen, yhä puolittain pelkään, että saatat olla valhekuva."
Thuvia horjahti taaksepäin. Hän luuli miestä hulluksi. Salaa hän vei kätensä tikarinsa jalokivikoristeiselle kahvalle. Mies huomasi hänen liikkeensä ja pysähtyi. Hänen silmänsä saivat ovelan ilmeen. Sitten hänen katseensa kävi haaveelliseksi ja läpitunkevaksi, kaivautuessaan suoraan neidon aivoihin.
Thuvia tunsi äkkiä muuttuvansa. Sen syytä hän ei arvannut. Mutta jollakin tavoin hänen edessään oleva mies alkoi saada toisenlaisen sijan hänen sydämessään.
Enää ei Tario ollut outo ja salaperäinen vihollinen, vaan vanha uskottu ystävä. Neidon käsi herposi tikarin kahvasta. Tario tuli likemmäksi häntä. Mies puhutteli häntä leppeästi ja ystävällisesti ja hän vastasi omalla äänellään, joka kuitenkin kuulosti niin vieraalta.
Nyt oli Tario neidon vierellä, laski kätensä hänen olalleen ja suuntasi katseensa alaspäin hänen silmiinsä. Thuvia katsoi miestä kasvoihin. Tarion katse tuntui tunkeutuvan hänen lävitseen ja panevan hänen sielussaan salaisen tunnekielen väräjämään.