Outo sisäinen ilmiö, josta hän silloin tuli tietoiseksi, sai hänen huulensa raottumaan pelonsekaisesta ihastuksesta. Hän oli tuntenut Tarion aina. Tämä oli häntä lähempänä kuin ystävä. Hän siirtyi vähän lähemmäksi miestä. Kuin yhtenä ainoana nopeana valonvälähdyksenä selveni hänelle asianlaita. Hän rakasti Tariota, Lotharin jeddakia! Hän oli rakastanut häntä aina.
Nähdessään temppunsa luonnistuvan mies ei voinut pidättää heikkoa tyytyväistä myhäilyä. Oliko hänen kasvojensa ilmeessä jotakin hälyttävää vai saapuiko Heliumin Carthorisilta palatsin kaukaisesta huoneesta voimakkaampi suggestioni, kenpä voisi sen sanoa? Mutta joka tapauksessa miehen omituinen, hypnoottinen vaikutus hävisi äkkiä?’
Ikäänkuin olisi naamari reväisty hänen silmiltään, Thuvia näki äkkiä Tarion samanlaisena kuin aikaisemminkin. Ja kun hän oli tottunut korkealle kehittyneen sielunelämän omituisiin, Barsoomissa tavallisiin ilmiöihin, arvasi hän heti tarpeeksi paljon oikeasta asianlaidasta tietääkseen olevansa vakavassa vaarassa.
Hän astui ripeästi askelen taaksepäin, riistäytyen miehen otteesta. Mutta lyhyt kosketus oli herättänyt Tariossa hänen lemmettömän elämänsä kaikki kauan haudattuina olleet intohimot.
Päästäen murahduksen tapaisen huudahduksen hän syöksähti Thuvian kimppuun, kiersi käsivartensa neidon ympärille ja koetti vetää hänen huuliaan kasvojaan kohti.
"Nainen!" hän läähätti. "Ihastuttava nainen! Tario tahtoisi tehdä sinusta Lotharin kuningattaren. Kuule minua! Kuuntele Barsoomin viimeisen jeddakin rakkaudensanoja!"
Thuvia ponnisteli päästäkseen irti hänen syleilystään.
"Seis, hylkiö!" hän huusi. "Seis! En rakasta sinua. Seis, tai huudan apua!"
Tario nauroi hänelle vasten kasvoja.
"Huudat apua", hän matki. "Ja luuletko, että Lotharin palatsissa on ketään, joka voisi saapua avuksesi? Kuka uskaltaisikaan kutsumatta saapua Tarion luokse?"