Carthoris kauhistui. Hän kirosi typeryyttään, vaikkakin hän tiesi, että lotharilaisen pirullinen taito, joka oli hänet sekaannuttanut, olisi voinut pettää kenet hyvänsä.
Heti kun hän oli oivaltanut, kuinka asiat todellisuudessa olivat, hän lähti samaa tietä takaisin Lotharia kohti, mutta nyt hän liikkui juoksujalkaa, ja isältä perityt, maapallon olojen mukaiset jäntereet kiidättivät häntä nopeasti varisseiden lehtien ja rehevän ruohon muodostamalla matolla.
Thuria valoi Lotharin kaupungin muurien edustalla olevalle tasangolle kirkasta valoaan, kun Carthoris tuli esille metsästä saman jykevän portin kohdalle, jonka kautta pakolaiset olivat aikaisemmin päivällä poistuneet kaupungista.
Aluksi hän ei nähnyt merkkiäkään siitä, että lähistöllä oli keitään muita paitsi hän itse. Kenttä oli aivan autio. Enää ei jättiläismäisten puiden vihreässä suojassa ollut sinne leiriytyneitä kymmeniätuhansia jousimiehiä. Tulipunaisen nurmikon kauneutta eivät enää rumentaneet veriset ruumisläjät. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista.
Malttamatta oikein pysähtyä metsänreunaan heliumilainen riensi edelleen kentän poikki kaupunkia kohti. Mutta äkkiä hän huomasi jalkojensa juuressa ruohikossa viruvan olennon.
Se oli pitkänään maassa makaavan miehen ruumis. Carthoris käänsi sen selälleen. Se oli Jav, mutta melkein tuntemattomaksi silvottuna ja raadeltuna.
Prinssi kumartui tarkastamaan, oliko ruumiissa vielä elonmerkkejä.
Samassa kohosivat luomet, ja himmeät, kärsivät silmät katsoivat
Carthorisia silmiin.
"Ptarthin prinsessa!" kiljaisi Carthoris. "Missä hän on? Vastaa mies, tai minä täydennän työn, jonka joku toinen on pannut näin hyvälle alulle!"
"Komal", mumisi Jav. "Se karkasi kimppuuni… ja olisi syönyt minut suuhunsa, jollei neitoa olisi ollut. Sitten he menivät yhdessä metsään — neito ja iso banth… neidon sormet pedon kellanruskeassa harjassa."
"Mihin suuntaan he lähtivät?" kysyi Carthoris.