Vasta puhuessaan Carthoris kiinnitti huomionsa palvelijaan. Tämä oli jättiläiskokoinen mies, sirorakenteinen kuten kaikki Marsin punaisen rodun ihmiset. Mutta hänen huulensa olivat ohuet ja julmat, ja toisen posken yli ulottui himmeä, vaalea miekan arpi ohimosta suupieleen.
"Anna tulla!" hoputti Heliumin prinssi. "Anna tulla!"
Mies empi. Ilmeisesti hän katui maltittomuuttaan, joka oli kohdistanut häneen kaikkien uteliaat katseet. Mutta oivaltaen, ettei muuta neuvoa ollut, hän vihdoin puhkesi puhumaan.
"Vihollinen saattaisi hypistellä sitä", hän sanoi.
Carthoris veti nahkaisesta repustaan pienen avaimen.
"Katsoppa tätä!" hän virkkoi, ojentaen sen miehelle. "Jos tunnet lukkoja vähääkään, niin tiedät, että siihen koneistoon, jonka tämä avaa, eivät tiirikat pysty. Se suojaa koneiston tärkeät osat petolliselta peukaloimiselta. Ilman sitä vihollisen on puolittain turmeltava koko vehje, niin että hänen jälkensä huomaa jo ohimennen vilkaistessaan."
Palvelija otti avaimen ja silmäili sitä ymmärtävästi. Ojentaessaan sitä takaisin Carthorisille hän pudotti sen marmorilattialle. Pyörähtäessään etsimään kiiltävää esinettä hän sijoitti sandaalinsa sen päälle, astahtaen koko painollaan avainta peittävälle jalalleen. Sitten hän peräytyi, huudahti muka ilosta löydettyään avaimen, kumartui, otti sen lattialta ja ojensi sen heliumilaiselle. Senjälkeen hän vetäytyi paikalleen ylimysten taakse ja oli pian unohdettu.
Hetkistä myöhemmin Carthoris oli sanonut jäähyväiset Thuvan Dihnille ja tämän ylimyksille ja sytytettyään lentokoneensa valot kohonnut Marsin öiseen, tähtikirkkaaseen ilmaan.
TOINEN LUKU
Orjuuteen