Heistä oikealle oli Kar Komak alastomana ja aseettomana, mutta silti uljaasti juosten Carthorisiin päin ja päästellen varoitushuutoja, ikäänkuin hänkin olisi vasta aivan äsken havainnut äänettömän, uhkaavan ryhmän, joka keihäät tanassa ja pitkät miekat paljaina kiiti niin nopeasti eteenpäin.
Carthoris huusi lotharilaiselle kehoittaen tätä kääntymään toisaalle, sillä hän tiesi, että mies vain hyödyttömästi uhraisi henkensä tulemalla aivan aseettomana julmien ja heltymättömien villien tielle.
Mutta Kar Komak ei empinyt vähääkään. Huudahdellen rohkaisevasti uudelle ystävälleen hän riensi eteenpäin Heliumin prinssiä kohti. Punaisen miehen sydän sykähti ihailusta nähdessään tämän rohkeuden ja uhrautuvaisuuden näytteen. Hän pahoitteli, ettei hänen mieleensä ollut johtunut antaa Kar Komakille toista miekkaansa. Mutta nyt se oli jo liian myöhäistä, sillä jos hän jäisi odottamaan, kunnes lotharilainen saavuttaisi hänet, tai palaisi lotharilaista vastaan, niin torkvasilaiset ennättäisivät Ptarthin Thuvian luokse ennen häntä.
Näinkin ollen oli hyvin täpärällä, voisiko hän ehtiä neidon luokse ajoissa.
Hän kääntyi uudelleen katsomaan Thuvian suuntaan, ja nyt hän näki, että Aaanthorista käsin kiiruhti heitä kohti uusia voimia — kaksi keskikokoista sotalaivaa — ja vaikkakin ne vielä olivat hänestä etäällä, niin hän kuitenkin eroitti niiden keulasta Dusarin vaakunan.
Nyt näyttivät Ptarthin Thuvian toiveet todella vähäisiltä. Kun hänen kimppuunsa karkasi Torkvasin heimon villejä vihreitä sotilaita toisaalta ja yhtä katkeria vihollisia, Dusarin prinssin Astokin kätyreitä, toisaalta, ja hänellä oli puolustajinaan vain banth, punainen sotilas ja aseeton jousimies, oli hänen asemansa lopen toivoton ja hänen puoleltaan taistelu menetetty, ennenkuin se oli alkanutkaan.
Nähdessään Carthorisin saapuvan Thuvia tunsi taaskin samalla selittämättömällä tavalla vapautuvansa kaikesta huolesta ja pelosta, kuten jo kerran aikaisemminkin oli kokenut. Se oli hänestä käsittämätöntä, sillä yhä vieläkin hänen järkensä koetti saada sydämen uskomaan, että Heliumin prinssi oli osaltaan syypää siihen, että hänet oli ryöstetty isänsä hovista. Neito tunsi vain olevansa iloinen, kun Carthoris oli häntä lähellä, ja nuorukaisen johdolla näytti kaikki olevan mahdollista — sellainenkin mahdoton seikka kuin selviytyminen nykyisestä pulasta.
Carthoris pysähtyi läähättäen hänen eteensä, uljas rohkaisunhymy huulillaan.
"Rohkeutta, prinsessani!" hän kuiskasi.
Neidon mieleen välähti muisto toisesta tilaisuudesta, jolloin nuorukainen oli käyttänyt näitä samoja sanoja — Lotharin Tarion hallitussalissa, kun he olivat alkaneet liukua painuvalla marmorilattialla tuntematonta kohtaloa kohti.