Silloin hän ei ollut nuhdellut Carthorisia tämän tutunomaisen puhuttelutavan johdosta eikä hän torunut siitä nytkään, vaikka hän olikin toiselle luvattu. Hän kummasteli itseään — ja punastui omaa kehnouttaan; sillä Barsoomissa on naisen häpeällistä kuunnella tuttavallista sanaa kenenkään muun kuin puolisonsa tai sulhasensa huulilta.
Carthoris näki hänen loukkaantuneena punastuvan ja katui heti sanojaan.
Seuraavalla hetkellä olisivat vihreät sotilaat heidän kimpussaan.
"Anna anteeksi!" virkkoi mies hiljaa. "Salli suuren rakkauteni olla puolustuksenani — sen ja lisäksi uskoni, että minulla on vain hetkinen elonaikaa jäljellä!" Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri torjumaan etumaista vihreätä sotilasta.
Mies hyökkäsi keihäs tanassa, mutta Carthoris hypähti syrjään ja kun iso thoat ratsastajineen kiiti vahingoittamatta hänen ohitseen, sivalsi hän miekallaan voimakkaan iskun, joka halkaisi vihreän jättiläisen kahtia.
Samalla hetkellä syöksähti Kar Komak paikalle, tarttuen paljain käsin toisen ratsastajan jalkoihin. Muut joukkueen jäsenet riensivät käsikähmään, hypäten ratsuiltaan voidakseen paremmin käytellä mieliaseitaan, pitkiä miekkojaan. Dusarilaisten alukset laskeutuivat keltaisen merenpohjan pehmeälle pinnalle, päästäen sisuksistaan viisikymmentä sotilasta. Ja viuhuvien, iskevien ja pistävien miekkojen mylläkkään syöksähti Komal, iso banth.
YHDESTOISTA LUKU
Vihreätä kansaa ja valkeita apinoita
Erään torkvasilaisen miekka hipaisi iskun Carthorisin otsaan. Vilahdukselta hän näki pehmeät käsivarret kaulassaan ja lämpöiset huulet lähellä kasvojaan, ennenkuin meni tajuttomaksi.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän virui tiedottomana. Mutta kun hän uudelleen avasi silmänsä, niin hän oli yksin, lukuun ottamatta kaatuneita vihreitä miehiä ja dusarilaisia sekä isoa kuollutta banthia, joka oli puolittain hänen päällään.
Thuvia oli poissa, eikä myöskään Kar Komakin ruumista ollut kaatuneiden joukossa.