Sitten he jättivät hänet äänettömään pimeyteen.
Carthorsista tuntui, että hän istui tuntikausia vankilan kivipermannolla, nojaten selkäänsä seinään, johon hänen kahleensa oli kiinnitetty jykevällä renkaalla.
Sitten hän erotti häntä ympäröivästä salaperäisestä pimeydestä kivilattialla varovasti hiipivien paljaiden jalkojen askelia, jotka saapuivat yhä lähemmäksi sitä kohtaa, missä hän oli aseettomana ja turvattomana.
Kului minuutteja — minuutteja, jotka tuntuivat tunneilta — ja haudan hiljaisuuden keskeytti silloin tällöin toistuva häntä kohti varovasti lähenevä paljaiden jalkojen kaamea tassutus.
Vihdoin hän kuuli kengättömien jalkojen äkkiä syöksyvän eteenpäin pimeässä. Vähän matkan päästä kuului käsikähmän ääntä, raskasta läähätystä, ja kerran hän luuli erottaneensa suurta ylivoimaa vastaan ponnistelevan miehen kirouksen. Sitten kalahti kahle, kuului kilahdus, ikäänkuin katkennut rengas olisi sinkoutunut kiveä vasten.
Jälleen oli kaikki hiljaista. Mutta vain hetkisen. Sitten hän kuuli uudelleen pehmeiden jalkojen lähestyvän itseään. Hän luuli näkevänsä häijyt, hehkuvat silmät, jotka tuijottivat häneen pimeydestä. Aivan selvästi hän kuuli voimakkaiden keuhkojen raskasta hengitystä.
Sitten tuli hyökkäys, monien jalkojen töminää, ja otukset olivat hänen kimpussaan.
Häntä tartuttiin kurkkuun, käsivarsiin ja käsiin kourilla, jotka päättyivät samanlaisiin sormiin kuin ihmiskädet. Hän tunsi karvaisten rimpuilevien ruumiiden kosketuksen sileällä ihollaan taistellessaan kaamean äänettömyyden vallitessa hirveitä vastustajiaan vastaan muinaisen Aaanthorin pimeässä holvissa.
Heliumin Carthorisilla oli jänteret kuin jättiläismäisellä jumalalla, mutta näiden näkymättömien otuksien käsissä holvin sysimustassa pimeydessä hän oli avuton kuin heikko nainen.
Mutta hän jatkoi kuitenkin ottelua, antaen tehottomia iskuja karvaisiin rintoihin, joita hän ei saattanut nähdä, hapuillen sormineen lyhyitä, paksuja kauloja syljen räiskähdellessä hänen kasvoilleen ja kuuman inhoittavan hengityksen tunkeutuessa hänen sieraimiinsa.