"Unohdat", hän huomautti, "että he ovat pelkkää ilmaa, aivojeni kuvitelmia. He katoavat ehein nahoin, kun emme heitä enää tarvitse. Ylistetty olkoon ensimmäinen esi-isäsi siitä, että ajattelit tätä mahdollisuutta ajoissa! Mieleeni ei olisi ikinä juolahtanut uneksiakaan, että minä voisin käyttää samaa voimaa, jota saan kiittää olemassaolostani."
"Olet oikeassa", myönsi Carthoris, "minusta on yhtäkaikki vastenmielistä jättää heitä yksin, vaikka muuta emme voikaan tehdä."
Sitten he molemmat poistuivat pihalta, pujahtivat leveälle kadulle ja hiipivät hyvin varovasti rakennusten varjossa suurta keskusaukiota ja sen varrella olevia taloja kohti, joissa vihreät sotilaat kaupungissa oleskellessaan majailivat.
Kun he olivat päässeet aukion laidalle, pysähtyi Carthoris.
"Odota tässä!" hän kuiskasi. "Minä menen noutamaan thoateja, sillä jalkaisin on meidän toivotonta yrittääkään selviytyä näiden vihreiden paholaisten kynsistä."
Päästäkseen sille pihalle, jossa thoateja säilytettiin, Carthorisin oli aukiolle päästyä kuljettava erään rakennuksen läpi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä taloissa asuttiin, missä ei, joten hänen oli pakko varsin suuressa määrin uskaltautua sattuman ohjattavaksi tullakseen suljetulle pihalle, jossa hän saattoi kuulla rauhattomien eläinten kiljuvan ja kirahtelevan toisilleen.
Sattumalta hän joutui pimeästä ovesta tilavaan huoneeseen, jossa lepäili ainakin parikymmentä vihreätä sotilasta kietoutuneina makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa. Tuskin oli Carthoris sivuuttanut lyhyen eteisen, joka oli rakennuksen oven ja taempana olevan avaran huoneen välissä, kun hän huomasi, että eteisessä, jonka läpi hän juuri oli tullut, oli jotakin tai joku.
Hän kuuli ihmisen haukottelevan ja sitten hän näki takanaan erään vahdin nousevan seisomaan. Mies oli torkkunut, ja nyt hän ojensihe ja alkoi taaskin vahtia valppaasti.
Carthoris oivalsi, että hänen oli täytynyt hiipiä vahdin sivuitse korkeintaan askelen päästä, ja epäilemättä hän oli herättänyt miehen torkkumasta. Nyt olisi palaaminen mahdotonta. Mutta melkein yhtä mahdottomalta näytti myöskin mennä huoneen läpi, jonka lattia oli täynnä nukkuvia sotilaita.
Carthorista kohautti leveitä hartioitaan ja valitsi pienemmän pahan. Hän astui varovasti huoneeseen. Hänen oikealla puolellaan oli seinää vasten nojallaan useita miekkoja, pyssyjä ja keihäitä — ylimääräisiä aseita, jotka sotilaat olivat sijoittaneet sinne valmiiksi siltä varalta, että heidät yöllä äkkiä hälytettäisiin hereille. Kunkin nukkujan vieressä olivat hänen omat aseensa — ne eivät olleet milloinkaan kaukana omistajastaan tämän lapsuudesta kuolemaan saakka.