ROXANE.
Eikö!
CYRANO, tullen vähitellen yhä enemmän liikutetuksi. Käyttäkäämme kallis hetki tää nyt tulkitaksemme vain lemmentunteitamme näin näkemättä…
ROXANE.
Näkemättä toisiamme?
CYRANO. Niin ihmeellistä on se. Aavistaa vain toistaan: mä näen kesäpuvun, valkeuttaan mi loistaa, te mustan vaipan liikkeen, kun käy tuulahdus. Ma oon vain varjo yön, te aamun kirkkaus. Mit' on nää hetket mulle, ymmärrä sit' ette. Jos joskus runoilin…
ROXANE.
Te aina runoilette!
CYRANO. … niin sanat lähteneet ei suoraan sydämestä…
ROXANE.
Miks' ei?
CYRANO. Siks että aina muulloin sanojani saneli…
ROXANE.
Kuka?
CYRANO. … vavistus mun tuntemani, jot' ilman yksikään ei katsettanne kestä. On kuin ens kertaa teille puhumassa oisin.