DE GUICHE, hämmästyneenä ja tyytyväisenä. Siis tiedätte jo sen?… Kun taiston tuoksinassa mä käänsin ratsuni — ma olin johtamassa jo toista hyökkäystä! — niin kuinka käynyt lie, mä näen: pakenevat muassaan mua vie ja joudun vihollisten joukkoon. Vaara mulla nyt oli vangiksi ja ammutuksi tulla. Vaan mielenmaltillani henkeni mä säästin. Mä vyöni irroitin ja putoamaan päästin sen maahan; ken ma olin, tiennyt nyt ei kukaan; mä pääsin joukkooni niin ettei huomattukaan. Nyt kolmas hyökkäys, ja voitto myöskin, joskaan ei lopullinen!… Mitäs sanotte?
Soturit eivät ole kuuntelevinaan, mutta tällä hetkellä kortit ja noppa-astiat jäävät kohotettuihin käsiin, tupakan sauhu huulten taakse. Odotusta.
CYRANO. Ei koskaan ois Henrik neljäs edes ylivoiman tähden hyljännyt töyhtöä, mi liehui kaikkein nähden kypärän kaunisteena!
Hiljaista riemua. Kortit läiskyvät, nopat vyöryvät, tupakan sauhu tupruaa.
DE GUICHE. Olkoon, mutta näin mun voittaa onnistui!
Äskeistä odotusta, joka saa pelin ja tupakoimisen taukoamaan.
CYRANO. No niin! Vaan käydä päin ja olla maalitaulu, jot' ei mikään peitä, kas, se on kunnia, jot' eivät kaikki heitä!
Kortit, nopat, tupakan sauhu jälleen kuin ennenkin.
Yhä suurempaa tyytyväisyyttä.
Jos vyönne pudotessa oisin ollut lässä, niin — uljuutemme on kai erilaista tässä!? — sen heti olisin mä käynyt etsimässä.
DE GUICHE.
Oh, kerskailua!