ROXANE.
Mutta kuinka…?
CYRANO.
Vanha haava vain —
… Arras'nhan luona… sen… ma silloin… kerran… sain —
mua joskus vaivaa…
ROXANE, osanottavaisesti.
Kelpo ystäväni!
CYRANO.
Nyt
se päättyy taas…
Hymyilee väkinäisesti.
Se on jo aivan päättynyt!
ROXANE, seisten hänen lähellään.
Niin, kullakin on meillä haavansa; myös mulla.
Sen vaiva milloinkaan ei saata unhoon tulla.
Panee kätensä rinnalleen.
Se tääll' on, alla vanhan kirjeen, jonka kerta
sain hältä; siin' on vielä kyyneleitä, verta.
Hämärtyy.
CYRANO. Ah, hänen kirjeensä!… Te tuonnoin, kauan sitte, mun kerran lukea tuon kirjeen lupasitte!
ROXANE.
Nyt tahdotteko?
CYRANO.
Kyllä… tänään… tahdon…
ROXANE, antaen hänelle kaulassaan riippuvan silkkipussin.
Tässä!