CYRANO, ottaen sen.
Sen avatako saan?
ROXANE.
Mik' olis estämässä!
Avatkaa… lukekaa!…
Menee ompelukehyksensä luokse, panee kokoon neuleensa,
järjestää lankojaan.
CYRANO, lukien.
"Roxane, ma kuoloon lähden!…"
ROXANE, pysähtyen työstään, ihmeissään.
Ah, ääneen!?
CYRANO, lukien.
"Armaani, sen yhden illan tähden…
On raskas rintani. On painamassa siellä
ne tunteet, joit' en sulle kertonut oo vielä.
Ja nyt mä kuolen; peittää tuoni silmät multa.
En enää nähdä saa sun silmiesi tulta…"
ROXANE.
Ah, kuinka luette!
CYRANO, jatkaen. "… Ei saa mun katseheni, kun onni riemullansa täyttää sydämeni, sun liikkeittesi suloon painaa suudelmaa, sun otsaas koskaan nähdä kirkkaan-kaarevaa. Ma huutaa tahtoisin… ma huudan mielin karmain…"
ROXANE, liikutettuna.
Ah, kuinka luette!
Ilta pimenee.