Kotimatkallakin oli Prillupilla parrantöyhtö suussa, väliin oikealta puolen, väliin vasemmalta, kulmakarvojen riippuessa silmien yllä. Hän ei torkkunut tänään, ei imenyt sikaaria, istui vain hiljaa tonkien välissä ja suomi hölkyttelevän ruunan häntää. Vain tottumuksesta hoputti suu hevosta ja käsi liikutti piiskaa. Kapakan eteen, jossa isännällä oli tapana pysähtyä, yritti hevonen jäädä seisomaan, mutta Prillup puhallutti sitä ainoastaan kerran puolimatkassa, ja joutui sillä tavoin varhain kotiin.
Ei ainuttakaan matkauutista kertonut hän sillä kertaa vaimolle, ja Pietari kuskin jutellessa hänelle Marin kuullen joitakuita päiviä myöhemmin entisen maitomiehen talon ostosta, olivat Tönun sormet syvälti posken karvatiheikössä hänen tyytyväisenä huomauttaessaan:
"No niin, nytpä on maa, jota hänen jalkansa polkevat, omaa, ja katto hänen päänsä päällä myös omaa; kukapa meistä, veli hyvä, ei tahtoisi samaa."
Mutta lähipäivinä näytti nuorikosta siltä kuin alkaisi Tönun kulmakarvojen välissä olla jotakin, mitä siellä ei ennen ollut. Se suureni toisena liikevuonna, eikä Mari päässyt kuvitteluistaan, että Tönun rinnassa eleli loisia. Ne nähtävästi tekivät tilan rinnassa ahtaaksi ja tuottivat hänelle tuskaa. Vaimolle hän ei hiiskahtanutkaan niistä, mutta tulivat ne näkyviin kautta rantain. Hän, joka ei tavallisesti riidellyt, riiteli nyt usein ollessaan voi- ja maitohommissa, etsien virheitä ja merkiten niitä vikasia enemmän tai vähemmän vaimon pykäläpuuhun. Ilman mitään nähtävää saattoi hän toisinaan kiivastua, ja Mari huomasi yhtenä syynä olevan sen, että Tönu näki hänet iloisena, mikä hänestä tuntui sangen hullunkuriselta.
"Mitä sinä siellä kikatat?"
"Oh, muuten vain."
"Etkö henno puhua."
"No, nauran ukkoa" — Mari katsoi kieroon kermansäilytysastiaan. "Valittaa ja valittaa, että povessa syyhyy ja kirvelee, eikä hullu tiedä, mikä siellä on! Pyydän nähdäkseni — paljastaa rintansa ja näyttää — puutiainen! Aivan punasinervä ja möhömahainen. — Odottakaa, kiskon sen pois." — — Mutta eihän tämä! Panee molemmin käsin vastaan: "Ei, ei Jumalan tähden, ei — matkustan kaupunkiin lääkäriin!" — — — "Ja matkustaa" — Mari koukistuu ja pyyhkii poskeaan — "ja matkustaakin toisena päivänä kaupunkiin lääkärin pakinoille!"
Mutta nauraja tuli totiseksi ja vaikeni pian vilkaistessaan ihmettelevin katsein miehen kasvoihin. Ne olivat vetäytyneet kokoon takkuisten karvojen alla, hullunkurisesti paisuneet ja leuka levennyt, ja silmät eivät olleet enää ruskeat, vaan himmeän punaiset.
Tönu seisoi hetken aikaa lausumatta sanaakaan, sitten tunkeutui lyhyt, puoleksi viheltävä ähkyntä hänen kurkustaan, siihen tukahtui sitä seuraava sanakin. Hän heitti lusikan, millä oli kuorinut astioita, lattialle ja huitaisi ulos.