Heidän suhteeseensa tuli jotakin uutta, jotakin enemmän. Nuorikolta ei häipynyt tunne, että häntä salaa ja valppaasti vartioitiin, että häntä ympäröitiin, että hänen sisimpäänsä koetettiin tunkeutua. Eikä hän Tönun katseesta suinkaan aina löytänyt luotettavaa vartijaa, ei, siinä välähti toisinaan jotakin, mikä saattoi pysähdyttää ajatuksen.
Prillup istui eräänä syyskuun iltana jo vankkureissa astioitten välissä ja Jaska käänsi aisoja puutarhan pylväästä tielle päin, kun Prillup yhtäkkiä huusi jälkeensä yli portin: "Mari, tulehan vielä hiukan tänne!"
"Unohditko jotakin?"
"Ei — sanon jotain — — tprrr!"
Nuorikko ei erottanut pimeässä hänen kasvojaan, haistoi ainoastaan hänen suustaan viinanlöyhkän — Prillup, joka varakkaana ihmisenä piti viinaa kotonaan, oli ottanut illallispöydässä ruokaryypyn — ja huomasi tämän äänensävystä, ettei tämän mieli ollut lainkaan tyyni.
"Mitä sitten?" Mari nojasi jalkaansa pyöränrumpuun.
Tönu viivytteli, aivan kuin odottaisi vihurin menevän ohi, sitten yhtäkkiä tunsi Mari tämän kovan käden päälaellaan.
"Ehkä pitäisi sinun mennä taas — — älä mene — — älä tälläkertaa mene!"
Siinä sanassa kaikui kielto ja pyyntö ja seassa värisi toivo. Ja ennenkuin vaimo keksi, mitä vastata, pingoitettiin ohjaksia, piiska heilahti ja vankkurit vierivät huolimattomin kääntein puutarhasta tielle. Hiukan kauempaa kuului rykäisy, aivan kuin paha yskänpuuska läpi pimeyden, sitten kolisivat ainoastaan vankkurit ja graniitti iski pyörien alla tulta.
Mari kuunteli hetken aikaa kolinaa, käsi kurkunaukossa liinan alla, toinen puuskassa. Mutta sitten johtui hänen mieleensä jotakin muuta. Hän kahmaisi hameensa oikean reiden kohdalta käteensä ja nosti sitä, ja jäljitteli nyt kolme kertaa erästä kaupungissa näkemäänsä korkeakorkoista rouvaa, joka keikaillen astuu yli porisevan katuojan. Siinä oli Marilla valojuova, minkä kamarin akkunalla palava lamppu heitti yli pihan aina portin ulkopuolelle.