Viimein läksi hän vihellellen tupaan, ja toimitettuaan ilta-askareensa, nukkui pitkän yön. Pitkä oli Marin yö aina Tönun ollessa kaupunkimatkalla, sillä illasta ja aamusta tuli lisää. Ja jos hän yötä joskus tuhlasi, silloin teki hän sen tahtoen eikä täytyen.
Viikonpäivät myöhemmin oli Kremerin herralla Särgverestä vieraita: kaikki kolme "pinguiiniä" Adalbert veljen kera. He tulivat niinkuin tavallisestikin vain pariksi tunniksi — harmaa kuskivanhus ei riisunut hevosiakaan vaunujen edestä — ja tahtoivat enimmäkseen ajella Ulrikin poikamiesasunnon ulkopuolella, eräällä hiekkasärkällä, mikä ulottui moision takaa aina karjakartonalle asti. Mäenkylän ihmiset, jotka niin harvoin näkivät maillaan muita herrasväkiä, erittäinkään sellaisia avara- ja kahisevapukuisia, nostivat joka puolella päitään ja jäivät heidän jälkeensäkin pälymään. "Niitä täytyy oikein katsoa", sanoivat jotkut jättäen kuitenkin selittämättä minkä vuoksi, ja kenen oli tervehdittävä, hän teki sen miltei naurettavan kohteliaasti.
* * * * *
Särgveren Kremer ei ollut vähimmässäkään määrässä samannäköinen kuin Mäenkylän. Pitkänä, laihana, kuivana, lumivalkoisine viiksineen ja suurine mustahkoine poskikuoppineen muistutti hän jotakuta vanhaa Moskovasta palaavaa Napoleonin upseeria ja erosi Ulrikista samoin kuin sisaristakin siinä, että hänen liikkeensä olivat tahdikkaan levottomat erittäinkin hänen käydessään. Siitä huolimatta, että otti lyhyitä, sipsuttelevia askeleita pitkillä säärillään, ehti Adalbert von Kremer tahdikkaasti keinuvasta seurasta jonkun matkaa edelle, ja täytyi hänen joka kerran tulla takaisin, jotta kaikki pysyisivät samassa joukossa. Tavallisesti huomasi hän ennätyksensä vasta sitten, kun hänen mieleensä johtui puhua jotakin, ja jotta se ei unohtuisi ennenkuin pääsi toisten joukkoon, piti hän kätensä pystyssä seuraan päin ojennettuina, kunnes sana saattoi kuulua. Se alituiseen toistuva juoksu rivistä ulos ja riviin takaisin sai luonteenomaisen piirteen lisää siitä, että Mylord, Adalbert-herran uskollinen koira, jonka terävä, pitkä kuono tuskin milloinkaan erosi isännän kannoilta, kulki kuin varjo hänen mukanaan mennessä ja tullessa. Kaikki kolme sisarusta oli aivan samanlaisia yksinpä huudahdellessaankin, etenkin hiukan etäämmältä katsoen, niin ettei heidän kasvojensa muutamia erilaisuuksia huomannut. Nuo pienehköt, mustanpuhuvat päät, pitkine kyömynenineen, nuo pienestä kaulasta ja ahtaista olkapäistä alkavat ja alempaa järjestänsä levenevät vartalot ja lopuksi nuo lyhyet, hiukan heikosti liikkuvat käsivarret tuon pehmeän ruumiillisen yltäkylläisyyden rinnalla oikeuttivat muuten melko letkauttavan nimityksen, jonka Henrik veli kerran ylimielisellä tuulella ollessaan on antanut, samalla kuin todella voisi kysyä, olisiko laivamies Jäämerellä purjehtiessaan saattanut keksiä eroa heidän ja noiden sympaatisten pystyssä olevien lintujen välillä, jos olisi nähnyt Särgveren neidit niiden joukossa.
Mitä enemmän naisilta puuttui ruumiillista liikkuvaisuutta — siinä suhteessa olivat he lähinnä Ulrik-veljeä — sitä enemmän oli heidän kielensä irrallaan. He juttelivat — enimmäkseen kolmen kesken — tosin sävy ja tempo olivat viileän kohtuulliset — mutta sensijaan tapahtui se lakkaamatta ja — mikä omaperäisempää — kenenkään heistä ottamatta huomioon toisen puhetta, antamatta toinen toisensa lopettaa lausettaan. Kuinka he ymmärsivät toistensa puheen, jäi salaisuudeksi, kolmen veljenkin oli sitä vaikea käsittää, mutta he ymmärsivät, sillä muuten ei jokunen ajatustenvaihetus olisi johtanut vihamieliseen yhteentörmäykseen. Adalbert veljen pystyssä olevan käden täytyi sangen kauan pysyä ilmassa, ennenkuin katseet sovinnollisina tapasivat toisensa ja välistä oli hän unohtanutkin asian, jota oli koettanut pitää mielessään. Paremmin kävi Ulrikin, joka osasi auttaa itseään suurella Stentori-äänellään.
Ehtiessään takaisin karjamoisiosta kiertopolkuja pitkin, oli pieni seurue kuljeskellut puutarhan lohduttomassa ryteikössä ja purkautui nyt läpi veräjän, mikä johti pesutuvan viereltä kaivolle ja edelleen navetan ja asuinhuoneitten väliin jätetylle avaralle nurmikolle, mitä käytettiin karjatarhana. Karja oli juotettu, iltalypsy oli parhaillaan, Kurun emäntä veti käsivankkureineen puhtaita astioita. Ei ollut juuri helppoa vetää niitä, sillä maa oli kaivoon päin kaltevaa ja jostakin syystä — koulussa eivät he kyllä vielä käyneet — ei ollut pienokaisia työntämässä takaa vankkureita.
"Hei hei, nuorikko, odota, autan sinua!" huusi Särgveren herra pitäen kättään pystyssä kunnes hän oli tullut kuormineen lähelle. Tämän voimakkaasti työntäessä järisivät vankkurit mäelle, ja nuorikon harvain hampaitten välistä kuului kohteliaasti: "Suuri kiitos, herra!"
Ympärillä naurettiin, tytötkin nauroivat ja Ulrik von Kremer taputti käsiään viiksien liikkuessa ylös ja alas. Hänen poskillaan oli syvä puna, mikä häntä nuorensi.
"Kuule, Ulrik" — Adalbert läheni kohotettuina käsineen — "aiotko tänäkin vuonna olla Mäenkylässä niin myöhään syksyyn kuin viime vuonnakin?"
"Voihan olla — uunit ovat kunnossa —"