"Onpa se ihmeellistä. Sinä alat aivan vieraantua Särgverestä.
Kaupungissa olet enemmän kuin tavallisesti."
"Asiat — tehtävät —" mumisee Ulrik, mutta Adalbert ei kuullut sitä enää, sillä hän köpitti nokkeline säärineen lehmän luo, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Ja sitä katseltuaan riensi uutta päähänpistoa toitottavine käsineen sisarien luo, jotka tervehtivät saavin luona Reemetin emäntää.
"Tuo mustankirjava tuolla — tulkaa katsomaan — se on Ulrikin karjan kaikkein hienoimpia!"
* * * * *
Neidit seurasivat tätä, myöskin Ulrik läheni, ja nyt alkoi kirjavaisen ympärillä pitkä arvostelevainen keskustelu, mikä kosketteli kerta toisensa perästä myöskin muita lehmiä. Naisten arvelut olivat eroavia, mutta heidän todistelunsa sulivat yhteen. Ja lehmät pysähdyttivät märehtimisensä arvostellakseen myöskin he omasta puolestaan vieraat arvioijat.
Mutta nyt oli karjassa nuori Anglerin sonni, ja se näytti näissä vieraissa havaitsevan jotakin, mikä sitä ei miellyttänyt. Se mulkoili niitä kauempaa, puhalsi pari kertaa, huitaisi hännällään ja puskien päätään maahan päästi ensimmäisen varoittavan mölinän.
Mutta sille ei annettu mitään arvoa. Kotolaisille ei se ollut milloinkaan ollut vihainen ja vieraitten mielet olivat kiintyneet puheluun. Eihän heillä ollut punaista missään, ei nauhoissa eikä hattukukissa.
Mutta sonnin mielipaha kasvoi. Se kaapi, kuopi maata ja pyöri lehmän ympärillä ja läheni hitaasti väittelevää seuruetta. Salakavala se ei ollut, vaan antoi vielä kerran merkin, möristen pahemmin kuin milloinkaan. Mutta nähdessään, ettei sillekään annettu arvoa, päätti se ryhtyä tositoimiin.
Hetken aikaa seisoi se aivan hiljaa, suu ja sieraimet vaahdoten, silmät punoittaen, mutta sitten se viskaisi sarviaan eteenpäin, otti vauhtia ja puski. Herrat ja neidit hypähtivät ja hoippuivat taaksepäin. Vielä kerran aikoi elukka puskea, mutta vauhtia ottaessaan sai se kovan korennon iskun niskaansa. Se pysähtyi, pärskytti ja kääntyi sitten uuden vastustajan puoleen, mutta silloin sattui toinen isku sen päähän, ja nyt katsoi se parhaaksi perääntyä; kumeasti mölisten, kaksi verijuovaa päässä kääntyi härkä kauemmaksi karjan joukkoon.
Nyt vasta alkoi mölinä, ja vasta nyt nähtiin, että itse Mäenkylän isäntään oli sonnin isku sattunut. Ulrik von Kremer, kasvoiltaan vahankarvaisena, huulet sinisinä virui selällään nurmikolla ja puhui omaisille, jotka ensimmäisinä kumartuivat hänen puoleensa, äidinkielen asemesta viron kielellä: "Auttakaa minut sisään!"