* * * * *
Keskellä pihamaata huitaisi päärakennuksesta tuleva Pietari kädellään pihan yli nuorikolle, ja kiirehti talliin päin. "Kaupunkiin tohtoria hakemaan!" huusi hän kättä heiluttaen. Tuo hidas poika oli hullunkurisen näköinen koettaessaan olla vikkelä, ja Mari hymyili. Hän näki hänen kompastuvan tallin edessä, ja hymyili jälleen.
Tullessaan uusin kuormin takaisin havaitsi nuorikko, että lypsäjät olivat jälleen ryhtyneet työhönsä, vaikka Reemetin emäntää ei vielä näkynyt, molempien kuskien valjastaessa kömpelön kiireesti hevosia kaleskojen eteen. Ja maitokamarissa lämmitti Tönu uunia, jotta maito happanisi, ilma oli kylmä, vaikkakin aurinko heloitti sinisen selkeältä taivaalta.
He eivät puhuneet toinen toiselleen, kumpikin teki omaa työtään siksi kunnes maitosaavi tuli.
"Sinun pitäisi saada heiltä hyvä lahja, nuorikko", laski emäntä leikkiä, "ilman sinua olisi sonni varmaankin heidät kaikki hajottanut tuuleen ja mene tiedä, mitä neidoista olisi jäänyt jäljelle".
"Millainen on haava?" kysyi Mari.
"Ei varmaan tapakaan, eikä tee raajarikoksikaan", arvaili kysytty kevyesti, "mutta sonni paran päivät ovat luetut! Tuskin oli sängyssä ja haava sidottu, kun käski: Älkööt minun silmäni enää nähkö sitä härkää! Viekää se kaupunkiin makkarantekijälle!"
Prillup oli ottanut hyllyn pylväässä riippuvan taulun ja näytti tutkivan siinä olevia jäykkiä, kulmikkaita ja kyhmyisiä lukuja, joita varten tosin oli vedetty viivat, mutta niistä eivät ne huolineet, vaan milloin kiipeilivät ylös, milloin putosivat alas. Sitten sanoi emäntä seniltaisen tuoppiluvun ja Tönu kirjoitti sen vieressä riippuvalla rihvelillä tauluun sillä kertaa sattumalta viivalle, kuitenkin luku itse oli siihenastisia huomattavasti huonompi, varsinkin huonompi niitä, jotka nuorikko välistä piirsi. Jaanin aikana oli emäntä huolehtinut maitomiehen tuoppinumeroista.
Vaieten tyhjensi aviopari senjälkeen saavin, ja Marin mentyä kotiin — tänään ei valmistettu voita — jäi Prillup edelleenkin huolehtimaan uunista. Hän toi kopalla turpeita puitten lisäksi ja kävi silloin tällöin takimmaisessa huoneessa katsomassa pientä lämpömittaria, joka oli kiinnitetty taulun viereen. Tuon tuostakin seisoi hän kauemmin kamarissa, antoi katseen liukua pitkin maitoastioita, tarkasteli jonkun sisustaakin, kopeloi milloin mitäkin pyttyä. Yht'äkkiä painoi hän kädellä otsaansa, sulki silmänsä ja alkoi peräytyä hyllyistä poispäin, aivankuin olisi hänen päähänsä mennyt häkää. Hän peräytyi ulkoseinään asti, nojaten selkäänsä sitä vasten, ja kun hän nyt avasi silmänsä, oli niissä kauhistunut, kysyvä katse, ja Tönun molemmat kädet ojentuivat torjuen hyllyihin päin.
He välttelivät toinen toistaan tavaten vain ruokapöydässä kaksi kertaa päivässä — työ saattoi heidät eri taholle — mutta silloinkaan eivät he keksineet puheenaihetta. Ja sillätavoin kävivät he illalla sänkyyn. Mutta yöllä heräsi nuorikko syvästä unestaan, sillä hänestä tuntui kuin painaisi laesta pudonnut kattoparru hänen lantioitaan. Mutta se olikin Tönun käsivarsi. Ja Mari jätti sen paikalleen.