Aamulla näytti siltä kuin ei Prillup olisi koko yönä saanut ummistetuksi silmiään. —
Valitteleva herra, joka aivan tosissaan oli kysynyt tohtorilta, jääkö hän vielä eloon, uskallettiin jo toisena päivänä viedä Särgvereen, jotta sisaret voisivat hoitaa häntä, ja ennenkuin kolme viikkoa oli kulunut, oli mies taas täysin terve.
Mäenkylään tullessaan toi Kremerin herra mukanaan suuren englantilaisen verikoiran, jonka varmaankin piti tarvittaessa puolustaa häntä uutta sonnia vastaan — hän ei muuten ollut koirien ystävä — ja jolle rakennettiin hyvä lämmin koppi. Mutta Kurun emännälle löydettiin vaunujen laatikosta villainen leninkikangas, neitien itsensä ostama, ei liian halpa, ja Reemetin emäntä, joka oli pitänyt suurta ääntä lahjasta, sai tehtäväkseen antaa sen nuorikolle, ei päästy selville siitä, minkävuoksi vanhaherra ei kehdannut tehdä sitä konttorissa.
Ja nyt nautti Ulrik von Kremer yksinäisessä, suon takana sijaitsevassa Mäenkylässä, jossa hänen ei tarvinnut kärsiä puoltakaan emää entisestä ikävästä, edelleen kuivasta ja kauniista syksystä, joka oli seurannut kylmää ja sateista kesää. Hän pysyi siellä uljaasti vielä silloinkin, kun myrskyt, sateet ja kylmät ilmat tulivat, kun kuolema kävi yli mäkien ja norojen, kun suo peittyi koinkarvaiseen huntuun ja metsästä varisivat kirjavan vaipan viimeisetkin hetaleet. Mitään säälittävää, kaihoisan lauhaa ei tänä vuonna ollut tuossa kuolemassa, kaikki kuolivat lujina, älykkään tietoisina siitä, että heidän yläpuolellaan on välttämättömyyden lain mahti; ja viimein oli sammunut ja tummentunut syksyn värien selkeä ja syvä loisto, haihtunut syksyn tuoksujen raittiin kova lemu ja korkea taivas oli äkkiä alentunut, hyytynyt tummanharmaaksi, sitten luotiin haudalle yön kuluessa valkea kumpu, joka kuumotti vielä taivaan puhtautta, ja sinertävien kielien nähtiin nuolevan herraskartanon päärakennuksen kahta etelänpuolista savupiippua, mikä todisti, että vanha herra asui vieläkin siellä. Mutta se todisti myöskin sitä, että Ulrik von Kremerin tusculumin uunit olivat todellakin kunnossa.
Kremerin elämä tuntui hänestä itsestään vielä kalliimmalta äskeisestä onnettomuudesta asti, senvuoksi tahtoi hän olla kiitollinen korkeimmalle kaitsijalle, alkaen jälleen iltaisin ottaa hänen sanansa käteensä, omasta kohdastaan olisi hänellä nyt ollut kaikkia, mitä oli toivonutkin, jollei maitomies Prillup olisi tuottanut hänelle murheensiementä.
Epäilemättä muuttui tämän ihmisen suhde häneen toisenlaiseksi. Jotain hämärää alkoi hiipiä heidän väliinsä. Ilma, jota he hengittivät seistessään vastakkain, oli tukahduttava. Kaikessa siinä, miten hän kuun ensimmäisenä — muuten ei heidän puheistaan leikinlasku puuttunut — konttoriin astuessaan tokaisi yksinkertaisen "terveensä", miten hän survaisi maitorahan pöydälle, miten hän seisoi pöydän päässä, miten hänen ruskeat silmänsä vilkkuivat karvojen seasta, kuinka hän pois mennessään sysäsi oven kiinni — kaikessa siinä oli jotakin, mikä sai Kremerin kuvittelemaan kylmän, hikisen, näkymättömän käden vihamielistä sipaisua yli hänen kaljun päälakensa.
Mitä se lieneekään ollut — — senkö johdosta vielä, nyt toisena vuonna, kun mennä vuonna kaikki näytti olevan niin hyvin?
Eikö hän saanut maitoa kohtuullisella, enemmänkin kuin kohtuullisella hinnalla? Eikö hän ollut saanut velkaa, josta hän oli antanut korvausta vain kaksikymmentäviisi ruplaa? Tai oliko häneltä — mikä Jaania oli niin suututtanut — kysytty maitorahoja edeltäpäin? Ei, Kremer oli saanut omat raha-asiansa parannetuiksi ottamalla pankkilainan ja myymällä jonkun talon niin suuresti, että hän voi maidosta tai voista saadut vuokrarahat jättää rauhaan. Ja kuudenneksen vuokra oli sama kuin ennenkin, ja entinen oli tähän päivään asti myöskin vasikoitten hinta, vaikka kyllä maan- ja lihanhinta nousi. Ja vaimo — viattomien lahjojen muodossa sai hänkin milloin mitäkin.
Mikä häntä siis — — mikä häntä siis vaivasi?
No niin — voisihan ehkä ajatella, että — —. Mutta nyt vielä senvuoksi!